Anna mulle ne vastaukset

Ei luoja mikä päivä.

Tänään on ravattu ja soiteltu niin moneen virastoon, ettei enää tosikaan. Päivä alkoi oikeusaputoimisto-visiitillä. Homma ei taas tietysti ollutkaan niin yksinkertainen, kuin olin kuvitellut. Ensiksi pääsin selittämään asiani sihteerille, joka kirjasi sen ylös ja lähetti oikeusavustajalle. Valtiokonttorihan ei tietysti suostu maksamaan toista puoliskoa korvauksista. Rahat olisi kuitenkin teoriassa mahdollisuus saada ulosoton kautta. Ongelmana vain on se, että jutusta on sen verran kauan, että rahojen saaminen on hyvin epätodennäköistä. Oikeusavustaja joutui selaamaan monet pykälät läpi, eikä sittenkään oikein päässyt perille, miten ulosottoasiat oikein vanhenevat. Ilmeisesti tässä tapauksessa kuitenkin sovelletaan viiden vuoden vanhenemisaikaa, joka on mennyt jo armottomasti ohi laskettiinpa aika sitten rikoksen päättymisajankohdasta, käräjäoikeuden tuomiosta, hovioikeuden tuomiosta tai Valtiokonttorin päätöksestä. Siksi toisekseen ongelmana on se, että mikäli hyväksikäyttäjällä ei edelleenkään ole rahaa maksaa, eikä varmasti olekaan, niin homma raukeaa heti käsiin. Tyhjästä on kerta kaikkiaan paha nyhjästä.

Sain kuitenkin ohjeeksi ottaa yhteyttä silloisen asianajajaamme ja kääntyä mahdollisesti myös ulosottoviraston puoleen. Asianajajan soitinkin heti pois alta. Tosin en saanut langan päähän häntä itseään, vaan sihteerin. Häneltä sain kuitenkin tiedon, että asianajajasta ei nyt tässä tapauksessa ole apua, vaan ainoa mahdollisuus on kääntyä ulosottoviraston puoleen. Ulosottovirastossa pitäisi käydä selvittämässä, onko asia aikoinaan käynyt ulosoton kautta ja missä vaiheessa ulosotto on mahdollisesti vanhentunut. Minulla ei tietysti ole itselläni asiasta aavistuskaan. Muitten tahojen kautta sain kuitenkin selville, että hyväksikäyttäjän tavaroita oli pakkohuutokaupattu ja niistä oli saatu jonkin verran rahaa, joka sitten meni suoraan valtiolle. Summista ei ole tietoa, mutta aivan murto-osa korvaussummista on kuitenkin kyseessä. Eli periaatteessa häneltä on jo nyhjästy kaikki, mitä on saatu. Toisaalta mikäli ulosotto olisi vielä voimassa, olisi kuulemma mahdollista periä häneltä vaikka veronpalautukset ja jokin tietty osuus sosiaalietuuksista. Kaikkea häneltä ei kuitenkaan voida tietysti viedä. Suomihan on tunnetusti oikeusvaltio, jossa rikollisia hyysätään veronmaksajien kustannuksella. Minun puolesta häneltä kyllä voisi viedä vaatteetkin päältä ja häntä voitaisiin ruokkia vedellä ja leivänkannikoilla. Paras tietysti olisi, jos hänet saisi köytettyä johonkin puuhun keskelle kaupunkia, jossa ohikulkijat voisivat sitten käydä pahoinpitelemässä...Sellaista  vaihtoehtoa ei nyt kuitenkaan ole ainakaan vielä tarjolla, joten täytyy vaan yrittää selviytyä jollain muulla tavalla.

Ulosotossa on nyt vain sekin huono puoli, että on olemassa riski, että hyväksikäyttäjä päätyy kostamaan rahojen viemisen. Sitä tässä nyt sitten kaivattaisiinkin. Minulla ei ehkä satojen kilometrien päässä ole hätää, mutta perheeni voisi olla riskivyöhykkeellä. Suomen oikeusjärjestelmäkin kun on niin kummallinen, että lähestymiskieltoon tarvittaisiin yleensä jokin fyysinen hyökkäys, eikä pelkkä häiriköiminen välttämättä riitä.

Tänään sain vihdoin ja viimein soitettua perheneuvolaan ja tilattua silloiset potilastietoni. Lisäksi kävin selvittämässä opintolainan takaisinmaksu -asiaa. Siitä tulikin sitten monimutkaisempi juttu, kun olin kuvitellut. Laitoin alkuun opintotukilautakunnalle viestiä, josta tuli vastaus käydä selvittämässä asia pankin kanssa. Raahauduin siis oikeusaputoimiston ja päiväosaston jälkeen vielä pankkiin. Pankissa taas virkailija pyöritteli päätään ja hälytti hätiin toisen virkailijan, joka totesi, että minun pitäisi mennä hoitamaan asia KELAn kanssa. Juoksin sitten KELAan 2 minuuttia ennen sulkemisaikaa. Siellä taas sain tietysti kuulla, että asia pitäisi hoitaa pankin kanssa. Totesin, että sieltä tänne juuri juoksinkin. KELAn täti yritti soittaa pankkiin, mutta sieltä ei tietysti tavoitettu ketään. Minulla ei sitten ollut muuta vaihtoehtoa kuin rämpiä räntäsateessa takaisin pankkiin. Siellä taas virkailija pyöritteli päätään ja soitti paikkaan x. Lopulta asia kuitenkin selvisi ja kävi ilmi, että opintolainan takaisinmaksu -lappunen oli tullut minulle automaattisesti ja että voin unohtaa sen tässä vaiheessa kokonaan. En kuulemma edes pystyisi tekemään tällä hetkellä lainan lyhennyssuunnitelmaa, mikäli jostain kumman syystä haluaisinkin alkaa lyhentelemään lainaa ja makselemaan sitä takaisin jo nyt.

Kotiin päästessä oli sitten tiedossa postia suljetulta. Tarkkailuaika oli ilmainen, mutta edellisestä illasta joudun maksamaan normaalin vuorokausimaksun. Siitä en kyllä todellakaan olisi halukas maksamaan senttiäkään, mutta eipä kai siinä muukaan auta kun vain maksella kiltisti. Voisin tietysti kiikuttaa laskun päiväosaston ex-psykiatrille, mutta ei taitaisi mennä läpi, vaikka hänen käytöksen takiaan suljetulle päädyinkin.

Jos tänään olen jotain oppinut, niin sen, ettei mikään ole helppoa, yksinkertaista ja nopeaa, vaan jokaisesta oikeudestaan on taisteltava kynsin hampain.

Huomenna sitten oikeusaputoimistoon selvittämään asioita. En tosin ole yhtään vakuuttunut, että haluan raahautua sinne. En halua mennä anelemaan rahoja, vaikka tiedänkin, että minulle periaatteessa ainakin kuuluisivat. En halua saada naureskelua ja kieroon katsomista. Ainakin ajanvarauksen nainen kuulosti niin töykeältä, että olin vähällä jättää ajan varaamatta. Käynti on kuitenkin ilmainen, joten periaatteessa en menetä mitään. Jos olisinkin joutunut pulittamaan käynnistä useita kymppejä tai pahimmillaan satasia, niin olisin todennäköisesti jättänyt väliin. Tiedän nimittäin jo nyt, että mahdollisuuteni saada mitään korvausrahoja ovat aika olemattomat tai sitten pitäisi tapahtua joku maailman kahdeksas ihme, jotta korvaukset saisi. Puolet hyväksikäytön vahingonkorvauksista olen kyllä aikoinani Valtionkonttorista saanut, mutta tämä puuttuva puolisko nyt vain askarruttaa. YTHSn lääkäri vain oli sitä mieltä, että toisen puoliskonkin voisi ehkä jollain konstilla vielä saada. Niinpä on nyt sitten käytävä tarkistamassa asia, ettei se jää kummittelemaan mieleen. Totta kai haluaisin opiskelijana rahatkin, mutta loppupeleissä tärkeämpää olisi, että oikeus toteutuisi ja paha saisi palkkansa. Paras olisikin jos rahat perittäisiin suoraan hyväksikäyttäjältä. Varsinkin kun hän on aivan konkreettisestikin alkanut kummittelemaan taas perheessäni. Viime viikolla häneltä nimittäin tuli yhteydenotto. Ongelmana vain on, että hänellä äärimmäisen epätodennäköisesti on mitään mistä maksaa, joten ulosottokaan ei siinä tapauksessa onnistu.

Tietyllä tapaa olen kuitenkin päättäväinen. Olen vain selvittämässä asiaa ja siihen minulla on oikeus, vaikka rahoihin minulla ei olisikaan käytännössä oikeutta. Periaatteessa ne kuitenkin kuuluisivat minulle, sillä hovioikeus on kuitenkin kyseisen summan hyväksynyt. Siihen aikaan vielä kun asiaa oikeudessa puitiin, sattui vain vielä olemaan käytössä malli, jonka mukaan Valtionkonttori maksaa vain puolet vahingonkorvauksista mikäli rikoksentekijällä ei ole varaa maksaa korvauksia uhrille. Sittemmin käytäntö on tietääkseni muuuttunut ja jos en nyt aivan väärin ole käsittänyt, niin nykyään uhri saisi Valtionkonttorilta koko sen summan, johon oikeuslaitos on päätynyt. 

KELA taas ilahdutti minua perjantaina lappusella, jonka mukaan minun pitäisi alkaa makselemaan opintolainaani takaisin, vaikken ole vielä saanut opintojanikaan päätökseen. Koska opintotukeni on kuitenkin lakkautettu kokonaan, olen KELAn näkökulmasta saanut opinnot valmiiksi. Pitäisi siis mennä selvittämään sekin sotku. Paha vain, etten tiedä, että pitäisikö minun mennä KELAlle, pankkiin vai suoraan opintotukilautakunnalle asiaa vatvomaan. Kirje kun on tullut opintotukilautakunnalta, mutta sekin taas on KELAn alaisuudessa ja toisaalta lainan takaisinmaksusta pitää sopia pankin kanssa. Ehkä kuitenkin nyt aloitan opintotukilautakunnasta, kun sieltä se kirjekin on tullut.

YTHSltä taas tuli hieman epäselvä lasku. Kävin YTHSn psykiatrilla lähes kuukausi sitten ja sain nyt laskun kahdesta todistuspalkkiosta. Sitä en kyllä sitten tiedä, etttä miten se voi olla mahdollista. Psykiatrin nimittäin piti kirjoittaa minulla vain B-lausunto KELAan sairaspäivärahaa varten, joten on täysi mysteeri, että mikä tämä toinen todistuspalkkio sitten voisi olla. KELAlle kun pitäisi riittää B-lausunto, enkä tarvitse A-lausuntoa työnantajaakan tms. varten. Tietysti yksi vaihtoehto on, että toinen todistuspalkkio onkin vain käyntimaksu, sillä psykiatrin käyntimaksut ja B-lausunnon todistuspalkkiot ovat samansuuruiset. No ilmeisesti pitäisi soitella siitä sitten YTHSlle, että saisi selvyyden. KELAlle taas B-lausunto on ilmeisestikin laitettu vasta perjantaina, sillä silloin minulle ilmestyi omilleni sivuilleni tieto, että asiakirja on saapunut. Itse olen kuitenkin laittanut hakemuksen jo kolme viikkoa sitten. Toisin sanoen saan luultavasti odottaa ainakin toiset kolme viikkoa, että  saan KELAlta mitään päätöstä ja että rahoja alkaisi kuulumaan. Loistavaa.

Onneksi minulla oli eilen aika YTHSn lääkärille, joten olen taas hieman paremmassa jamassa kuin ennen käyntiä. En vieläkään käsitä, että miten lääkäri jaksaa aina kuunnella ja ymmärtää sataprosenttisesti ja miten hän tuhlaa minuun niin paljon aikaansa. Istuin taas nimittäin melkein kaksi tuntia selittämässä ja koko YTHS oli mennyt kiinni jo tuntikausia sitten, kun vihdoin lähdin sieltä. Olen kyllä nähnyt vuosien varrella todella hyviäkin lääkäreitä, mutta silti kukaan aiemmista lääkäreistä ei vain ole edes lähelläkään YTHSn lääkäriä. Toisaalta kyseisen lääkärin loistavuus perustuukin juuri siihen, että en miellä häntä lääkäriksi. Hänellä ei nimittäin juuri koskaan ole lääkärintakkia päällä, hän ei tuijottele tietokoneen ruutua ja heitä potilasta kymmenen minuutin päästä ulos pelkän reseptin ja "kyllä se siitä terveillä elämäntavoilla helpottaa"-kommenttien kanssa. Hänellä myös riittää huumorintajua ja kärsivällisyyttä ja hänellä on aina heittää takataskusta joku hyvä esimerkki elävästä elämästä. Ainoa huono puoli on, että hän on lähes aina myöhässä, välillä kaksikin tuntia. Minulle sillä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä. Samahan se on, että missä aikaani kulutan, kun ei ole kiire minnekään, eikä ole kukaan kotona odottamassa. Yhtä hyvin voin siis istua YTHSn odotushuoneessa tekemättä mitään kun lojua kotona tekemättä mitään.

Päiväosaston omahoitajan kanssa taas tuntuu, että homma ei oikein etene. Verrattuna ulosheittäjä-hoitajaan hän kuitenkin edes yrittää ymmärtää minua. Jollakin tapaa vain tuntuu, että yhteys pätkii. Luultavasti syynä on vain se, ettei hän ole minua kovinkaan paljoa vanhempi, jolloin hänellä on kokemusta hiukan niukasti ainakin YTHSn lääkäriin verrattuna. Toisaalta taas ulosheittäjä-hoitaja on kuulemma nähnyt lukemattomia traumaperäisestä stressireaktiosta kärsiviä seksuaalisen hyväksikäytön uhreja, mutta silti hänellä tuntuu olevan pallo aivan hukassa minun kanssani. Välillä tuntuu, että hän ei oikein edes tiedosta asemaansa, vaan yrittää leikkiä lääkäriä perheterapeutti-koulutuksensa varjolla. Esimerkiksi minun osastolla olo -aikani ja sairaslomani pituus eivät ole hänen päätettävissään, mutta silti hänellä on näihinkin omat kantansa, joita hän sitten yrittää iskostaa muiden päähän. Lääkärin vahvistuksella sain kuitenkin nyt armoaikaa alustavasti juhannukseen asti, joten kovin nopeasti ulosheittäjä-hoitaja ei pääse minusta eroon, vaikka haluaisikin. Ja mikäli hän saisi lääkräin jollain konstilla heittämään minut aikaisemmin pihalle päiväosastolta, niin ilmestyisin vain joka aamu osastolle niin kauan, että hän luovuttaisi.

Jos minulla nimittäin jotakin on, niin ainakin tahdonvoimaa. Toisaalta se voidaan kyllä tulkita itsepäisyydeksikin ja onpahan omahoitajani toistellut alusta lähtien lähes päivittäin lausetta "Voi x (nimi) sun kanssas!"

"Kasvot enkelin, tahto tiikerin."

"On aina matkalla jonnekin
ja minne ikinä päätyykin
on puolitiessä jostain
ja tietää sen varsin hyvin itsekin

On olemassa asioita,
niin kipeitä ja vaikeita
ettei niistä puhumalla selviä."

Tämä ja eilinen päivä eivät nyt ole oikein menneet putkeen. Tai no oikeastaan koko viikko on ollut hankala. Ilmeisesti sitä loman jälkeen tajuaa taas entistä paremmin, että mitä tämä arki sitten on.

Jotenkin tuntuu, että asiat vain laahaavat paikallaan ja oikein mikään ei edisty mihinkään suuntaan. Olen käynyt selittämässä samat asiat niin psykologille, omahoitajalle, ulosheittäjä-hoitajalle kuin YTHSn lääkärillekin mutta silti tuntuu, ettei mistään ole oikein apua. Viime kerralla psykologi oli jo tenttaamassa, että tarvitsenko nyt vielä häneltä aikoja. En osannut sanoa muuta kuin, että en minä tiedä. En minä tiedä, että onko mistään mitään hyötyä. En minä tiedä, että kauanko vielä soudan ja huopaan eestakaisin. En minä tiedä, koska jaksan palata takaisin normaaliin arkeen. Turhauttavaa, kun en tiedä enää itsekään, että missä mennään. Olen jo kurkkuani myöten täynnä vastailemaan miltä nyt tuntuu - kysymyksiin. Paha sitä on muille alkaa kertomaan, kun ei tiedä enää itsekään.

Kai se on vain tämä väsymys, joka sumentaa ajattelun. Eilen päätin vielä selvitä yön ilman zopinoxia ja lopputulos nyt sitten tietysti on taas zombi-olo. Toisaalta en tiedä, että olisinko nukkunut zopinoxillakaan yhtään paremmin. Olen nimittäin nähnyt puoli viikkoa painajaisia päiväosastolta ulosheitosta. Ulosheittäjä-hoitaja ei nyt edes osannut sanoa eilen, että koska ulosheittopalaveri olisi, mutta ensi viikolla se on kumminkin tulossa. Toisaalta ehkä parempi heti alkuviikosta pois alta, kun odottaa sitten perjantaihin asti sormet ristissä. Toivoisin, että voisin jatkaa päiväosastolla juhannukseen asti, mutta en tiedä yhtään, että onko se mahdollista. Juhannuksessa olisi se hyvä puoli, että siitä lähtien osasto olisi muutenkin kiinni 5 viikkoa, joten uloskirjoittaminen ei tuntuisi niin ulosheitolta, koska tiedossa olisi joka tapauksessa tauko ja viidessä viikossa ehtisin jo tottua ajatukseen. Tai niinhän sitä ainakin voisi kuvitella. Käytännössä asia tietysti voi olla taas jotain aivan muuta. Sitä en sitten tiedä, että miten selviydyn omillani sen jälkeen. Epäilen jo nyt nimittäin vähän, etten ole vielä syksylläkään opiskelukykyinen, joten on sitten selvittävä kotona ja käytävä terapiassa, jos terapeutin siihen mennessä onnistuisin löytämään. YTHSllä nyt ainakin saan käydä, se on varmaa. Ja onhan minulla se vertaistukiryhmä-projektikin, jos minut nyt vain kelpuutetaan siihen. Tai no kyllähän minut on jo periaatteessa kelpuutettu, mutta kun en ole vielä nähnyt ryhmän vetäjää, eikä hän tiedä taustoistani mitään, niin en voi olla täysin varmakaan. No torstaina saa sitten varmuuden siihenkin, kun käyn yksilötapaamisessa.

Parin viikon aikana on tullut nähtyä melkein joka yö jonkin valtakunnan painajainen. Vielä viime viikolla näin unia, joissa pakenin suljetun osaston lääkäriä. Nyt taas unet ovat pyörineet enemmänkin ulosheittäjä-hoitajan ympärillä. Toissapäivänä näin unta, jossa ulosheittäjä-hoitaja soitti paikalle toisen hoitajan, joka sitten raahasi minut niskavilloista ulos. Kiljuin täyttä kurkkua ulosheittäjä-hoitajalle, että tulisi pelastamaan minut, mutta hän vain nauroi vieressä, kun yritin rimpuilla toisen hoitajan otteista vapaaksi. Uni oli siitä jännä, että tavallaan tiedostin olevani nukkumassa, mutta toisaalta uni oli niin todellisen tuntuinen, että luulin olevani hereillä. Eilinen uni taas oli niin ikään ulosheittouni. Tällä kertaa vain hieman absurdimpi versio. Näin unta, että päiväosasto oli muuttunut Huippumalli haussa -kilpailuksi ja seisoin jonkun toisen potilaan kanssa catwalkilla pudotusuhan alla. Ulosheittäjä-hoitaja taas oli muuttunut kilpailun juontajaksi. Muistan ne hetket edelleen, kuinka seisoin ja odotin. Odotin putoamista. Olin aivan varma siitä. Mutta sitä ei tullutkaan. Kuin ihmeen kaupalla ulosheittäjä-hoitaja sanoi nimeni ja käänsi kuvani.

Jollain tavalla ilmeisesti kumminkin luotan ulosheittäjä-hoitajaan. Hän kyllä kysyikin, että onko ongelmana se, että hän on mies vai onko hänessä ihmisenä vikaa. En tiedä kyllä itsekään. Jostain syystä vain onnistun saamaan hänen kanssaan aikaan vänkäämisen asiasta kuin asiasta. Tiedostan kyllä, että ärsytän häntä monesti aivan tahallani, mutta siltikään en voi asialle mitään. Tietyllä tavalla odotan, että saisin hänet hermostumaan, mutta ainakaan vielä en ole onnistunut. En edes tiedä, että miksi odotan sitä, mutta ilmeisesti testaan omiani ja hänen rajojaan. Toisaalta taas hoitajan suurinta hupia on ärsyttää minua tahallaan ja naureskella vieressä onnistuessaan. Ilmeisesti hänkin testaa rajojani. Hoitajasta ei kyllä ota koskaan oikein selvää, joten pitäisi varmaan olla olemassa joku yliopistotasoinen kurssi, että hänen ajatuksenjuoksuaan pystyisi ymmärtämään.

Ehkä kuitenkin hyvä merkki, että olen ylipäätään saanut vängättyä hänen kanssaan. Olisinhan voinut kieltäytyä sanomasta hänelle sanaakaan. Ja vaikken todellakaan aio sitä hänelle paljastaa, niin on hän välillä ihan hyväkin tyyppi. Että ehkä olen kuitenkin mennyt eteenpäin luottamus-saralla.

Miksei sitä voi vain jäädä reissuun? Miksi täytyy tulla takaisin? Jännäsin etukäteen, että miten pääsiäinen menisi, mutta yllättäen ei sitten tullutkaan mitään suurempia ongelmia. Mitä nyt ehkä olin hieman väsyneempi kun reissussa yleensä. Toisaalta tällä kertaa matkustusaikakin meni yli puolen vuorokauden. Takaisintulo sen sijaan olikin sitten kinkkisempi juttu.Mietin koko paluumatkan, että en halua takaisin. En halua takaisin ongelmieni luo. Eiväthän ongelmat tietysti ole mihkään tiettyyn paikkaan konkreettisesti sidottu, vaan ne kulkevat kyllä mukanani halusin tai en, mutta reissussa pystyin unohtamaan ne edes muutamaksi päiväksi. Tokihan ne aina jossain vaiheessa kävivät mielessä, useinmiten illalla, mutta sain ne torjuttua ajattelemalla ei nyt, nyt minulla on oikeasti lomaa, murehdin sitten taas ensi viikolla.

Nyt ongelmia ei taas sitten kykene millään pakenemaan. Asiaa pahensi vielä se, että olin eilisen sen verran flunssaisena, että oli pakko jäädä aamulla kotiin. Kaduin sitten jo tunnin päästä, että en vaan lähtenyt päiväosastolle kaikesta huolimatta. En tiedä, että mitä olisin jo päätynyt tekemään, jos en olisi päässyt päiväosastolle puoltoista kuukautta sitten. Pelkkä kotona oleminen kun vain saa ahdistumaan lisää. Tässä vaiheessa kun en pysty enää opiskelemaan etänäkään ja ei ole vielä terapiakontaktiakaan, niin olisin kotona todella heikoilla. Kuvittelin, että saisin verkkokurssit tehtyä, mutta nyt näyttää kyllä siltä, että jää vain haaveeksi. En ole nimittäin saanut melkein kuukauteen tehtyä asian eteen mitään, en edes avattua koko verkkoalustaa. Lisäksi en tiedä, että kannattaako minun edes yrittää. Kun en tiedä, että jaksanko jatkaa KELAn vaatimaa 5 op/kk -tahtia verkkokurssien suorittamisen jälkeen. Ja jos en jaksakaa, niin siinäkin on sitten oma paperisotansa. Ensiksi pitäisi hakea opintotuki aivan uudelleen nyt kun se on lakkautettu kokonaan, sen jälkeen pitäisi katkaista opintotuet ja hakea uudestaan sairauspäivärahat ja mahdollisesti palauttaa vielä myönnetty opintotuki takaisinkin. Riskinä on myös, että korotettu sairauspäivärahani pudotetaan takaisin lähtötasolle, jos keskeytän sen yhden kuukauden ajaksi, että saisin verkkokurssien tehtävät palautettua. Mietin siis, että kannattaako ryhtyä moiseen. Kysyin asiaa KELAlta, mutta eihän sieltä tietysti tullut mitään järkevää vastausta. Sain vastaukseksi ainoastaan litanian pykäliä, joista en ottanut mitään selvää ja toteamuksen, että mitään yksityiskohtaisempaa he eivät voi sanoa, ennen kuin laitan hakemukset KELAlle. Eli siis turha odottaa mitään apua sieltä päästä.

Potilasasiamieheltä ja psykiatrin esimieheltä sen sijaan tuli hieman parempaa viestiä. Potilasasiamies neuvoi minua tekemään aiheettomasta tarkkailulähetteestäni kirjallisen muistutuksen. Ajattelin, että saisin asiani yhdelle tai kahdelle lomakkeelle, mutta loppujen lopuksi tarvitsinkin neljä lomaketta, että sain kirjoitettua kaiken oleellisen ylös. Vetosin niin YTHS:n lääkäriin, päiväosastolta saamiini tietoihin suljetun osaston lääkärin taustasta, JulkiTerhikin tietoihin, Duodecimin tarkkailulähetekriteereihin, suljetun osaston toisen lääkärin aivan päinvastaiseen mielipiteeseen, tarkkailun päättymiseen ennen määräaikaa, joka on kuulemma ainakin kyseisellä osastolla harvinaista, potilaan oikeuksiin nähdä paperinsa ja saada tietoa hoitoonsa littyvistä asioista kuin sairaalahoidon hoitoideologioiden etiikkaan ja potilaan ihmisarvoon. Kaiken miettimisen, asioiden selvittämisen ja raapustamisen jälkeen olen varsin tyytyväinen lopputulokseen. Kimppuun hyökkääjä -psykiatrin esimies taas pahoitteli psykiatrin käytöstä ja lupasi viedä asian sairaanhoitopiirin johdolle asti. Olen myös tyytyväinen, että sain kannustettua erään toisenkin potilaan tekemään psykiatrista kantelun. Se, että millaiset päätökset hallintoylilääkäriltä sitten tulee, on tietysti aivan eri juttu. Todennäköisintä on, että kantelut ei johda mihinkään toimenpiteisiin psykiatrin tai suljtetun osaston lääkärin kohdalla ja sama meno jatkuu edelleen, mutta ainakin olen yrittänyt parhaani.

Ulosheittäjä-hoitajan kanssa olen taas vaihteeksi enemmän tai vähemmän sukset ristissä. Tänään sain kuunnella hänen hospitalisoitumis-juttujaan ja tällä kertaa neuvoksi tuli etsiä poikaystävä mahdollisimman nopeasti. En tiennyt, että olisko pitänyt nauraa vai itkeä vai kenties molempia. Päädyin ensimmäiseen vaihtoehtoon. Ensi viikolla kun voi olla naurut vähissä. Hoitaja sanoi nimittäin järjestävänsä ensi viikolla työryhmäkokoontumisen, jossa päätetään, milloin minut uloskirjataan osastolta. Työryhmään kuuluu hoitajan lisäksi kuulemma omahoitajani, osastonhoitaja, lääkäri ja psykologi. Toisin sanoen viisi yhtä vastaan -kamppailu odotettavissa. Tosin psykologi lupasi tänään olla minun puolella ja kääntää vaikka kaikki muutkin ulosheittäjä-hoitajaa vastaan, jos hän alkaisi taas dominoimaan koko hommaa. Saa vaan nähdä, että miten homma sitten käytännössä menee. Kun niinhän omahoitajanikin lupasi olla puolellani perhekeskustelussa ja kuitenkaan hän ei sanonut koko keskustelun aikana käytännössä sanaakaan. Vaikenemista kun ei voi minusta tulkita muuta kuin myöntymisen merkiksi. Ulosheittäjä-hoitajan voimana kun sattuu vielä olemaan se, että muista hoitajista poiketen hänellä on psykiatrisen hoitajan pätevyyden lisäksi myös perheterapeutti-koulutus. Lisäksi hän on osaston ainoa mies, joten hänen on tietysti oltava sanomassa viimeinen sana jo senkin takia.

Onneksi minulla on kuitenkin uskomaton määrä rohkeutta asettua muiden mielipiteitä vastaan ja saan tarpeen tullen puhuttua ihmiset tavalla tai toisella ympäri. Ilman niitä kykyjä olisin muuten taas pahemman kerran pulassa...

Sain vihdoin väsättyä valituksen potilasasiamiehelle suljetun osaston kohtelusta. Samoin tuli laitettua viestiä kimppuun hyökkääjä -psykiatrian esimiehelle. Yllättävän kauan valitusten teossa meni, mutta loppujen lopuksi sain aikaiseksi todella asialliset ja vakuuttavat sepustukset. Samalla tuli kerrattua suljetun osaston muistoja taas jälleen kerran mielessä. Vaikka eivät ne kyllä muutenkaan ole vielä minnekään kadonneet. Näen edelleen unia, jossa suljetun osaston lääkäri seikkailee milloin missäkin muodossa.

Lääkärin lisäksi suljetulla oli kyllä kummallisuuksia joka lähtöön. Jos sanotaan, että kaikkea ei voi aina ymmärtää, eikä edes kannata yrittää ymmärtää, niin suljetulla jos jossain se pitää paikkansa. Esimerkkinä tästä nyt vaikka eräs mieshoitaja. Koska olin tarkkailulähetteellä, minulla oli tietysti yksinliikkumiskielto ja pääsin ulkoilemaan vain hoitajan kanssa. Eräs hoitaja sitten innostui lenkin aikana selittämään koiransa koko elämäntarinan kyynelten kera. Olisin ymmärtänyt, jos koiran kuolemasta olisi ollut vuosi tai vastaavaa, mutta kävi ilmi, että koira olikin haudattu yli 20 vuotta sitten ja sen jälkeen hänellä on ollut jo kaksi koiraa. Eihän asiassa sinänsä ollut mitään huvittavaa, mutta tilanne vain oli niin kummallinen taas, kun tuntui, että potilas- ja psykologi-roolit olivat jälleen kerran menneet väärin päin, etten voinut muuta kuin nyökkiä ja yrittää pidetellä epätoivoisesti naurua.

Suljetun arjesta taas voisi selittää pitkänkin stoorin. Ehkä ensimmäisenä tulee mieleen lehmänkello, jota kilisytettiin herätysten ja ruokailujen merkiksi. Sen olisi vielä ymmärtänyt, jos hoitajat olisivat kilisyttäneet kelloa kerran tai kaksi. Käytännössä homma meni kuitenkin niin, että kellon kanssa juostiin jokaisen oven takana ja kilisytettiin useamman kerran. Ainakin minusta tapa oli lähinnä nöyryyttävä ja antoi sellaisen kuvan, että potilaiden todellisuuden tajuun ei luoteta sitten pätkääkään. Toinen nöyryyttävä seikka oli, että mikäli oma hammastahna oli loppunut tai jäänyt matkasta, oli tahnaa mentävä anelemaan joka kerta erikseen. Kaapista kyllä löytyi Golgaten  kunnon putelit, mutta eihän niitä tietysti voinut uskoa potilaiden haltuun. Hammasharjat olivat sitten vieläkin säälittävämmät. Sain käteen jonkin todella heppoisen tekeleen, joka hädin tuskin pysyi kasassa ne pari kertaa, jotka sitä jouduin käyttämään ennen kuin sain äidiltäni kunnollisen harjan. Shampoot ja hoitoaineet olin onneksi tajunnut ottaa mukaan. Niitä ei kuulemma ollut osastolla tarjolla, joten ilman niitä olisi sitten ollut hieman heikompi juttu. Ihmettelin, että miten sitten pakkohoidossa tai tarkkailulähetteellä olevat käyvät suihkussa, jos ei kerta talon puolesta löydy shampoita eikä niitä pääse itse ostamaan ja hoitajan saaminenkin kauppareissulle on kiven alla. Jutun juoni selvisi minulle kuitenkin nopeasti. Kun tulin nimittäin ensimmäisenä iltana suihkusta, törmäsin erääseen mummuun, joka päivitteli ahkeruuttani ja totesi, ettei itse jaksa edes ajatella mitään suihkussa käymistä..

Yksityisyys oli suljetulla myös aivan minimissään. Vessan oven sentään sai lukkoon, mutta suihkun oveen oli vain laitettava varattu-kyltti ja pelättävä, että joku kaikesta huolimatta marssii sisälle. Kammoan muutenkin yleisiä suihkuja, joten oli aika iso kynnys, että sain hoidettua suihkureissut. 4 vuorokautta oli kuitenkin sen verran pitkä aika, että ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin purra hammasta yhteen ja koittaa selviytyä. Kaikista nöyryyttävintä kuitenkin oli, että henkilökohtaisia puheluitanikin kuunneltiin. Muutaman kerran kävi nimittäin niin, että hoitajat marssivat mitään ilmoittamatta huoneeseeni ja huomatessaan, että puhun puhelimessa, jäivät he vain kuuntelemaan ja toljottamaan paikoilleen. Onneksi sain sentään pitää puhelimeni ja laturini. Oli nimittäin vähällä, etten menettänyt laturia, kun lääkäri alkoi miettimään, että sillähän olisi oivat mahdollisuudet kuristautua. Tavarani tietysti tongittiin läpi lähes jokaista voidepurkkia myöten. Uloskaan en tietysti päässyt muuta kuin hoitajan kanssa ja koska hoitajaresurssit olivat äärimmäisen vähäiset, ainoa vaihtoehto päästä jaloittelemaan oli mennä anelemaan ulkoilua vuoronvaihtojen yhteydessä. Normaalisti kun osastolla oli vuorossa vain kaksi hoitajaa kerrallaan ja kuulemma ei ollut mahdollista jättää toista hoitajaa yksin, joten ellei hoitajia ollut enempää tarjolla, oli ulkoilut unohdettava. Yhtenä päivänä onnistuin saamaan jopa kaksi vartin säälilenkkiä, mutta muuten oli tyydyttävä vain yhteen vartin ulkoiluun. Jopa vangeilla on kuulemani mukaan oikeus tunnin ulkoiluun, joten suljetun osaston potilaiden oikeudet ovat ainakin tässä suhteessa selvästi heikommat.

Lääkkeet tietysti takavarikoitiin ja ne oli haettava illalla tietyn puolen tunnin sisällä ja otettava saman tein hoitajan valvovan silmän alla. Ruokailut taas hoidettin kahden hoitajan ristituijotuksen alla. Lisäksi sairaala-apulainen oli yleensä kirjaamassa ruokailijoiden nimet ylös, joten aterioilta poisjättäytyneet potilaat saatiin nopeasti kiinni. Vellit ja vihannessopat sain sentään jätettyä väliin. Sämpylät olivat yhtenä iltana jäässä ja leipälautasia ei ollut aamu- ja iltapaloilla tarjolla, vaan leivät oli kasattava papereiden päälle. Biojäteastiaa ei tunnettu, vaan kaikki ruoka oli syötävä. Ruuan sai sentään itse annostella, mutta silloinkin linjaston toisella puolella seisoi hoitaja vahtimassa jokaista käden liikettä.

Yölläkään ei tunnettu yksityisyyttä, vaan huoneiden ovet oli pidettävä raollaan ja hoitajia ravasi useamman kerran yössä raottamassa ovea. Viimeisenä yönä säpsähdin hereille valonkajoon ja sain vakuutella hoitajaa useamman kerran, että kaikki on kunnossa. Minua kehotettiin myös näyttämään käsimerkkejä, jos sattusin olemaan yökierron aikaan hereillä. Teeskentelin kuitenkin aina nukkuvaa, jos satuin olemaan hereillä hoitajan käydessä. Totesin nimittäin nopeasti, että nopein keino suljetulta ulos on vain yrittää miellyttää hoitajia parhaan kykynsä mukaan ja aiheuttaa mahdollisimman vähän hässäkkää.

Muistan vieläkin tarkkailulähetteen purkamista seuranneet tunnit todella selvästi. Vaikka osaston lääkäri kirjoitti jo aamulla vapauttavan M2-lausunnon, jouduin odottamaan ylilääkärin virallista M3-lausuntoa vielä nelisen tuntia sen jälkeen. Olin jo melkein luopunut toivosta, kun lähetti sitten viimein kiikutti lausunnon osaston kansliaan. Muistan vieläkin sen hetken kun säntäsin kassi olalla portaat alas ulkoilmaan ja vedin keuhkot täyteen raitista ilmaa. Lähtöönkin liittyy kuitenkin vielä oma draamaansa.. Nähdessäni taksin kaartavan pihaan näin osaston lääkärin harppovan toisesta suunnasta tuimin askelin minua kohti. Laskin mielessäni sekunteja miettien, että ehtisinkö ajoissa taksiin vai saavuttaisiko lääkäri minut sitä ennen. En uskaltanut kuitenkaan katsoa enää taaksepäin, vain ryntäsin taksiin ja vasta taksin kaartaessa pois pihasta uskalsin kääntyä katsomaan ikkunasta ulos ja saatoin todeta, ettei lääkäri sittenkään ollut lähtenyt perääni, vaikka se siltä oli vaikuttanutkin.

Nyt on sitten tiedossa viiden päivän reissu. Mahdollisuus vetää hieman henkeä kaiken hässäkän jälkeen.. negatiivisten psykologikokemusten, hyökkääjä-psykiatrin, tarkkailulähetteen ja ulosheittäjä-hoitajan jälkeen matka tuleekin enemmän kuin tarpeeseen.

Joskus vastauksen voi saada yllättävän nopeastikin. Laitoin nimittäin eilen illalla vertaistukiryhmän vetäjälle viestiä ja jo puoleen päivään mennessä oli viestiini ilmestynyt vastaus. Ei tosin sellainen kuin olin kuvitellut. Olin lähes varma, että saisin vastaukseksi jotakin tyyliin "Valitettavasti emme voi ottaa ryhmään enää uusia jäseniä tai ryhmä on suunnattu vain paikkakuntalaisille". Hämmästykseni olikin suuri, kun luin saamani vastauksen. Ryhmässä onkin kuulemma vielä hyvin tilaa, se on avoin myös muualta matkaaville ja olen erittäin tervetullut mukaan.

18-29 -vuotiaille naisille hyväksikäytetyille/ seksuaalista väkivaltaa kokeneille naisille tarkoitettu vertaistukiryhmä pyrkii tarjoamaan tukea omien voimavarojen löytämiseen vaikeiden kokemusten jälkeen. Ryhmä työstää kokemuksia luovin menetelmin muun muuassa kirjoittamisen, piirtämisen, valokuvien ja liikkeen avulla. Tapaamisia on n. 3 krt/ kk viiden kuukauden ajan.

Se, että löysin ryhmän, oli hyvinkin sattumaa. Toisaalta tietyllä tavalla myös ulosheittäjä-hoitajan ansiota. Olin nimittäin kuunnellut hänen ideoitaan eilen toista tuntia ja en aivan innostunut hänen vessaprojektistaan tai nyrkkeilyehdotuksistaan. Tympääntyneenä mietin, että jokin järjen hiven hänenkin jutuissaan täytyi kuitenkin olla. Muutaman minuutin mietinnän jälkeen muistin hänen puheistaan sen yhden ratkaisevan sanan: voimauttava. En vieläkään tiedä, mitä lähdin etsimään, kun googletin sanat voimauttava ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Heti ensimmäisenä hakutuloksena tuli kuitenkin vertaistukiryhmän esittely. Joskus olen joistakin vertaistukiryhmistä kuullut, mutta koska tiesin, että opiskelupaikkakunnaltani löytyisi ryhmiä korkeintaan alkoholisteille, en edes yrittänyt etsiä mitään ryhmää, enkä tullut ajatelleeksi alkaa etsimään niitä muualtakaan päin Suomea.

En tiedä, mitä päiväosaston ulosheittäjä-hoitaja ryhmästä ajattelee. Näkeekö hän tässä hyvän syyn heittää minut oikeasti ulos osastolta vai onko hän tyytyväinen, että pääsee nyt todennäköisesti vähemmällä työllä kanssani. Hän saattaa nimittäin ajatella, että en tarvitse nyt päiväosastoa kun minulla on vertaistukiryhmä. Toisaalta hän voi ajatella, että olen löytänyt itselleni hyvän hoitomuodon päiväosaston rinnalle. Saa nähdä. En kertonut päiväosastosta tai sairaslomasta vertaistukiryhmän vetäjällekään vielä mitään. Osittain siksi, että kerron mieluummin kasvotusten kuin sähköpostin välityksellä, mutta osittain myös siksi, että mietin, jos olisivat jotenkin este vertaistukiryhmään osallistumiselle. Luulisi, ettei niillä kyllä pitäisi olla mitään tekemistä keskenään ja ainoaksi ehdoksi vetäjä sanoi sitoutumisen toimintaan, mutta eihän sitä koskaan tietysti etukäteen tiedä. Tietysti jossain tapauksissa sairasloma voisi olla este. Jos en jaksaisi esimerkiksi nousta lainkaan sängystä ylös tai olisin pakkohoidossa suljetulla. Toisaalta sillon tuskin etsisin mitään vertaistukiryhmää. Vaikka päiväosastokin toimii tietyllä tavalla vertaistukiryhmänä, on tämä ryhmä kuitenkin huomattavasti parempi vertiatuen kannalta. Päiväosastolla kun jokaisella on pohjimmiltaan aivan omat ongelmansa ja yhteisenä tekijänä on näiden ongelmien ilmenemismuodot, masennus ja ahdistus. Näin ollen keskusteluryhmätkin pyörivät näiden aiheiden ympärillä ja omien kokemusten käsittely jää tietyllä tavalla suppeaksi.

Ennen vertaistukiryhmän alkamista minulla on yksilökeskustelu vetäjän kanssa, jossa hän kartoittaa taustoja ja odotuksiani ryhmän suhteen. Luulen, että minulla voi tulla hieman pitkät sepustukset, kun yritän tiivistää seitsemän vuoden hyväksikäytöt ja sitä seuranneet kymmenen vuotta ja nyt varsinkin tämän kevään tilanteen joksikin järkeväksi tarinaksi. YTHSn lääkäri totesikin eilen osuvasti, että minulla on kyllä nyt ollut koko kevät yllätystä yllätyksen perään. Nauroimme molemmat muistellessamme, miten aloitimme uraohjaajavaihtoehdosta ja nyt on käyty läpi jo tarkkailulähetteet ja suljetut osastotkin. 

Toisaalta pohjalta ei taida olla enää muuta suuntaa kuin suunta ylöspäin.  

Tähänkin päivään on taas mahtunut yhtä sun toista. Voisi oikeastaan sanoa, että päivä on ollut melkoinen vuoristorata. On syöksytty ääripäästä ääripäähän ja oltu kaikkialla siltä väliltä.

Päiväosastolla ei mennyt aivan putkeen. Onnistuin vänkäämään ulosheittäjä-hoitajan kanssa toista tuntia kaikesta mahdollisesta, emmekä päässeet minkäänlaiseen yhteisymmärrykseen mistään. Tuntui, etten vain kerta kaikkiaan saanut hoitajan jutuista mitään otetta. Hommaa vaikeutti huomattavasti se, etten tiennyt koskaan, milloin hän on tosissaan ja milloin taas heittää jotakin aivan vitsillä. Hoitaja nimittäin kuuluu siihen ihmisryhmään, joka voi laukoa vitsinsä aivan vakavalla naamalla ja kuulostaa hyvinkin tosissaan olevalta ja sitten taas toisaalta olla aivan tosissaan hyvinkin vitsailevalla naamalla. Että ota siitä nyt sitten selvä..normaalisti sitä pystyisi päättelemään ainakin eleiden perusteella, mitä toinen oikeasti tarkoittaa, mutta tämän hoitajan kanssa ovat kyllä kaikki luonnon lait kumoutuneet jo aikaa sitten. Lisäksi kyseisellä hoitajalla on tapana heittää vitsiä asioista, joissa ei ainakaan minusta ole mitään vitsin aihetta. Esimerkkinä nyt vaikka sairaslomani jatkuminen.

Toissapäivänä ulosheittäjä-hoitaja sanoi, että hänellä olisi jokin todella hyvä hoitoidea minua varten. Puhui ummet ja lammet voimaannuttavasta merkityksestä ja antoi sellaisen kuvan, että kyse olisi jostain suuremmastakin projektista. Tänään sitten sain kuulla nämä loisteliaat ideat. Hoitaja ehdotti, että kokeilisin hänen taattua vessa-projektiansa. Kuulemma minua auttaisi hirveästi huudella vessanpöntölle aggressioni ja vetää ne sen jälkeen vedellä alas. Toinen idea oli sitten lähteä nyrkkeilemään hänen kanssaan kuntosalile. Kaiken huipuksi hän oli jo ehtinyt soittelemaan ideansa äidilleni ja saanut vakuutettua äitini siitä, kuinka loistavia hänen suunnitelmansa olisivat. Niinpä sain kuulla äidiltänikin vielä tänään, kuinka kyseinen hoitaja todellakin on ottanut tilanteeni hoidettavakseen ja kuinka typerä olen, jos en nyt ota tätä apua vastaan. En voi todeta muuta kuin, että antakaa minun kaikki kestää..

Onneksi päivään mahtuu myös todella hyviä kokemuksia. Kävin nimittäin YTHSn yleislääkärillä iltapäivällä ja hän ymmärsi minua paljon paremmin kuin olin uskaltanut odottaakaan ja oli kaikesta todella samoilla linjoilla kanssani. Hän oli todella hämmästynyt kuulleessaan tarkkailulähetteestäni ja sanoi heti, että nyt on kyllä tehty päätöksiä aivan liian hätiköidysti. YTHSn lääkäri kun oli nähnyt minut alle vuorokausi ennen tarkkailulähetteen tekemistä ja sanoi, etten todellakaan ollut silloin missään psykoottisessa tilassa. Eihän hän tietysti ollut paikalla silloin, kun tarkkailupäätös tehtiin, mutta jos johonkuhun tässä maailmassa luotan, niin ainakin häneen. Hän myös totesi, että jos minulla olisi ollut jotakin psykoosiin viittaavaa, niin hän olisi huomannut sen jo ajat sitten. Olenhan käynyt hänen luonaan käytännössä viikottain koko kevään ja kuluttanut joka kerta kahden tai kolmen potilaan edestä aikaa. Hän, jos joku, siis voi sanoa jotakin tilastani. Sainkin kannustuksen tehdä asiasta ilmoituksen potilasasiamiehelle.

YTHSn lääkäri oli myös täysin samoilla linjoilla sairaslomastani. Hänenkin mielestään oli suoraan sanottuna uskomatonta käytöstä hoitajalta todeta, etten ole enää edes sairasloman tarpeessa ja voisin loistavasti mennä vaikka saman tein töihin. YTHSn lääkärin mielestä minulla on täysi oikeus ja todella painavat syyt olla sairaslomalla ainakin syksyyn asti ja vaikka vielä ihan ensi kevääseenki saakka, jos tarve sitä vaatii. Hän myös nauroi kanssani hoitajan hospitalisoitumis-teorioille. Hoitaja on nimittäin saanut nyt jostakin päähänsä, että ellei potkaise minua äkkiä ulos päiväosastolta, niin laitostun totaalisesti. Näin voi kuulemma käydä aivan parissa viikossakin. Ja sama infohan on tietysti taas mennyt äidilleni, joka on nyt sitten tietysti taas puhuttu aivan ympäri ja saatu lähes hysteeriseksi. Tajuaisin, jos olisin alaikäinen, mutta kun olen täysikäinen ja asun siksi toisekseen omillani aivan toisella paikkakunnalla. Hoitaja olisi halunnut pitää perhekeskustelujakin viikottain, mutta luojan kiitos sain puhuttua hänet edes tässä asiassa ympäri vetoamalla satojen kilometrien välimatkaan. Onneksi YTHSn lääkäri sanoi, ettei ole kuullut koko uransa aikana ainoastakaan tapauksesta, joka olis hospitalisoitunut missään kuukausissa, vaan kyllä se on ollut aina vuosikausien juttu. Hospitalisoitumisen riski on siis ainakin hänen mukaansa minun kohdallani aivan olematon.

Päivä on ollut myös tietyllä tavalla haikea. Eräs tyttö, jonka opin tuntemaan päiväosastolla aika hyvin tässä kuukaudessa ja joka kävi katsomassa minua suljetullakin useamman kerran, oli tänään viimeistä päivää osastolla. Onnistuimme kuitenkin löytämään yhden yhteisen harrastuksen, joten uskon, että näemme suht usein ja päätimme, että voisimme nähdä ihan muutenkin. Kuitenkin mietin, että kuinkakohan nopeasti hän unohtaa minut ja yhteydenpitomme muuttuu pelkäksi facebook-ystävyydeksi. Päiväosatolla sitä kuitenkin näki kuta kuinkin päivittäin, vaikkei  nyt joka päivä aina ehtinyt tai jaksanut puhua mitään kovin ihmeellistä.

Toisaalta päivä on tuonut mukanaan myös uuden mahdollisuuden. Löysin netistä nimittäin aivan sattumalta seksuaalista väkivaltaa/ hyväksikäyttöä kokeneille nuorille suunnatun vertaistukiryhmän, jonka vetäjällä laitoin nyt saman tein sähköpostia. Ongelmana vain on se, että ilmottautumisaika meni periaatteessa jo muutama päivä sitten umpeen ja ryhmä on aivan toisella paikkakunnalla. Kuitenkin olisin valmis sahaamaan tätä väliä edestakaisin, jos vain saisin paikan. Ei auta muu kuin odottaa vastausta ja toivoa parasta. Kuitenkin olen jo valmistautunut siihen, etten paikkaa saa.Tuntuu, että viime aikoina minulla on ollut niin huonoa tuuria vähän joka asian suhteen, että olisi ihme, jos jokin asia menisi nappiin. Toisaalta kai minunkin tuurin on sentään jossain vaiheessa käännyttävä. Ja toisaalta, pääsinhän mukaan yhteen toiseenkin juttuun tässä jokunen aika sitten, vaikka aluksi tilanne vaikuttikin aivan toivottomalta ja olin varasijalla ties mikä.

Seuraavaan YTHSn lääkärikäyntiin on aikaa reilu 2 viikkoa, kun pääsiäinen sekoittaa vähän pakkaa, mutta ehkä nyt selviän siihen asti. Onhan minulla ainakin tieto siitä, että pääsen sinne taas takaisin selittämään.

Tämä oli taas niitä päiviä, jotka olisin mieluummin vain nukkunut ohi. Olen kuulemma äärimmäisen huono tytär, joka aiheuttaa pelkästään ongelmia lapsellisella käytöksellään ja sekoittaa kaikkien muiden ihmisten elämän. Päiväosastolla taas sain kuulla, että olen laittanut koko osaston aivan sekaisin ja manipuloin muita potilaita psykiatrin suhteen. Ainakin yhden hoitajan mielestä olisi parempi, jos lähtisin osastolta. Tämä hoitaja sattuu vielä olemaan sama, joka viime kädessä otti minut takaisin suljetulta, joten en tajua, miksi hän sitten päätti ottaa minut takaisin, jos aiheutan vain niin paljon ongelmia. Psykologi tosin lohdutti sanomalla, että en todellakaan ole ensimmäinen, jolla on huonoja kokemuksia psykiatrista. Sain kuulla psykologilta myös sen, että psykiatrista on tehty sen verta paljon valituksia ja asiaa on tutkittu jo pidemmän aikaa korkeammilla tahoilla, että psykiatri saa lähtöpassit koko sairaalasta heti kun vain hänen paikkansa saadaan täytettyä. Minua helpottaa kuitenkin jo tieto siitä, että psykiatri vaihtaa osastoa heti pääsiäisen jälkeen, joten toivon mukaan en joudu kohtaamaan häntä enää kovin montaa kertaa. Psykologi totesi myös, että jos hoitaja heittää minut päiväosastolta ulos, niin hän potkii sitten hoitajan sieltä ulos. Vitsihän tämä tietysti oli, mutta helpotti ainakin, kun tiedän, että edes joku on minun puolella.

Vaikka olihan omahoitajanikin itse asiassa minun puolella, vaikkei se siltä eilen tuntunutkaan. Pidimme eilen nimittäin päiväosastolla perhepalaverin, joka ei lievästi sanottuna mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Tai no siinä mielessä kyllä, että osasin perheneuvolan ja nuorisopsykiatrian perhekeskustelukokemusten perusteella odottaa jotakin tällaista. Tällä kertaa homma meni niin, että minua ulos heittämässä oleva hoitaja hallitsi koko tilannetta ja toinen hoitaja vain istui hiljaa toisessa nurkassa. Erehdyin kertomaan, että olin saanut viime viikolla kesätöitä. Tästähän hoitaja innostui ja totesi, että töihin sitten vain heti toukokuun alusta, ettei tässä nyt mitään sairaslomaa tarvita. Tuijotin häntä uskomatta korviani. Vielä muutama päivä sitten minua oltiin suunnilleen laittamassa pakkohoitoon ja nyt sitten todetaan, etten tarvitse edes sairaslomaa. Näköjään mennään siis ääripäästä ääripäähän. Hoitajan logiikka myös ontui pahasti. Ensin hän toteaa, että minun pitäisi nyt päiväosastolla opetella sitä, etten koko ajan olisi tekemässä jotakin. Sitten seuraavassa lauseessa hän oli kuitenkin jo siirtämässä minut saman tein töihin, mikä nyt ei todellakaan ole oikea paikka siinä tapauksessa. En tiedä, että oliko hän ajatellut, että menen töihin toteamaan, että tässä nyt sitten olen, mutta en todellakaan ajatellut tehdä täällä mitään. Ainakin sellainen vaikutelma minulle tuli. Lisäksi hoitaja alkoi luettelemaan minulle useita suurempia tavoitteita päiväosastojaksolle. En tajua, että miten hän kuvittelee, että voisin yhtäkkiä kuukaudessa muuttaa ajatustapojani niin radikaalisti. Tosin jos jotakin tiedän, niin ainakin sen, että kuukaudessa en todellakaan ole työkykyinen ja ulos päiväosastolta.

Tänään ehdin juttelemaan omahoitajani kanssa vain todella pikaisesti, mutta kävi ilmi, että hän oli kanssani samaa mieltä siitä, että olisin hyvin epätodennäköisesti valmis siirtymään päiväosastolta mihinkään vielä kuukauden päästä. Hän myös ymmärsi sen, etten halua tehdä samaa virhettä taas uudestaan. Minulla on nimittäin kaksi kertaa aikaisemmin katkennut hoitokontaktit liian nopeasti, mikä taas sitten on kostautunut myöhemmin. Tässäkään tilanteessa ei nyt oltaisi, jos olisin aloittanut psykoterapian heti nuorisopsykiatrian jälkeen. Nyt on kuitenkin liian myöhäistä enää jossitella, joten täytyy keskittyä vain siihen, ettei tee samoja virheitä enää kolmatta kertaa.

En enää edes tiedä, että mistä aloittaisin kirjoittamaan. Yhdeksässä päivässä kun on ehtinyt tapahtumaan oikeastaan melkein enemmän kuin kolmessa kuukaudessa yhteensä. Paras varmaan kuitenkin aloittaa siitä, mihin viimeksi jäin.

YTHSn psykiatristakin riittäisi tietysti yhtä ja toista kirjoitettavaa, mutta ehkä tyydyn nyt vain toteamaan, että vaikka hän vähän ehkä outo tapaus olikin, niin hyvin siitä käynnistä selvittiin. Sairaslomaa irtosi 2 kk lisää ja sehän se pääasia olikin.

No sitten päästäänkin purkamaan tätä sotkua, johon olen onnistunut itseni jotenkin sotkemaan...Kirjoittelinkin jo aikaisemmin, että päiväosaston lääkäri on kuin hyväksikäyttäjäni kaksoisolento: ulkonäöltään hyvinkin samanlainen, äänestä, puhetyylistä ja kaikista pienistä eleistä puhumattakaan, jotka ovat aivat kuin kopiot hyväksikäyttäjän käytöksestä. No viime tiistaina sattui sitten ensimmäinen konflikti. Psykiatri hyökkäsi  kimppuuni. Ei tosin nyt aivan ilmauksen konkreettisessa merkityksessä. Tilanne meni jotakuinkin niin, että istuin aamulla lukemassa lehteä, kun psykiatri yhtäkkiä ilmestyi jostakin. Psykiatri huikkasi tervehdyksensä hoitajille ja kävi sitten hakemassa kahvinsa. En halunnut nähdä psykiatria, joten nostin lehden näköesteeksi. Hetken kuluttua psykiatri kuitenkin ilmestyy viereeni, kurkistaa lehden yli ja mumisee jotain aivan käsittämätöntä ja jää tuijottamaan minua naama parinkymmenen sentin päässä kasvoistani. Menin niin paniikkiin, että ponkaisin tuolista äkkiä ylös ja ryntäsin toiseen päähän osastoa. Psykiatri ei kuitenkaan tajunnut väistyä tieltä, joten jouduin pujottelemaan hetken aikaa, ennen kuin edes pääsin tilanteesta pois.

Toinen episodi sattui sitten torstaina. Istuin taas aamulla lukemassa lehteä, kun aloin juttelemaan erään toisen potilaan kanssa psykiatrista. Kenelläkään kun ei ole hänestä mitään kovin hyvää sanottavaa. Milloin hän jättää sairaslomat mielivaltaisesti kirjoittamatta, vaikka tarvetta todellakin olisi, milloin hän taas syyllistää potilasta ongelmien pakoilusta, kun tämä haluaisi nostaa lääkeannostusta. Perusongelma on kuitenkin se, että hän ei kunnioita potilaan näkemystä, eikä ota ongelmia vakavasti. No psykiatri tietysti ilmestyi juuri sopivasti paikalle, kun olimme päässeet hyvään vauhtiin hänen haukkumisessaan. Saimme kuulla, että emme nyt tässä tilassa ole kerta kaikkiaan täysjärkisiä, joten meidän on aivan turha valittaa, sillä kukaan ei ota meitä kuitenkaan vakavasti. Lisäksi hän suuntasi minulle kommentin, että yksi ihminen ei voi alkaa hyppimään kaikkien muiden silmille ja minun on vain sopeuduttava, sillä hänellä ei ole pienintäkään aikomusta alkaa luikkimaan seiniä pitkin. Siinä vaiheessa minulla keitti niin pahasti yli, etten nähnyt enää muuta vaihtoehtoa, kun juosta osastolta ulos. Mietin hetken, että minne oikein suuntaisin ilman takkia ja kangaskengät jalassa, mutta muistin sitten, että minulla on psykologiaika puolen tunnin päästä, joten ryntäsin sinne. Ehdin pääsemään psykologille ja selittämään tapahtumat pääpiirteissään, kun omahoitajani ja eräs toinen hoitaja ilmestyivät paikalle. Olivat kuulemma erittäin huolissaan siitä, että minne olin lähtenyt haahuilemaan.

Näiden episodien jälkeen unirytmini meni niin sekaisin, etteivät zopinozitkaan enää auttaneet ja ahdistuin niin, että tuntui, etten saa kotona henkeä ja mietin vähän väliä junien aikatauluja. Omahoitajani sitten ehdotti lyhyttä hoitojaksoa ympärivuorokautisella osastolla. Vastustelin alkuun ajatusta, mutta seuraavana päivänä kallistuin itsekin sen puolelle. Pääsisinhän sitten vähäksi aikaa eroon päiväosaston psykiatrista ja voisinhan aina lähteä pois, jos tuntuisi siltä, ettei ympärivuorokautisesta hoidosta olisi minulle hyötyä. Tai niinhän minä tyhmänä luulin ja niin minulle uskoteltiin.

Sain torstaina paikan yhdeltä ympärivuorokautiselta osastolta. Alkuun minulle väitettiin, että kyse on avo-osastosta ja osasto on hyvinkin lähellä päiväosastoa käytänteiltään. Näin nyt ei sitten tietenkään ollut. Aavistelin jo päivällä hieman pahinta, kun kävin tutustumassa osastoon yhden päiväosaston hoitajan kanssa. Minulle jäi jo silloin hieman epäilyttävä kuva osastosta ja sen henkilökunnasta, mutta ajattelin sen vain johtuvan siitä, että hoitajilla oli päivällä raportti menossa ja kaikilla hieman kiire. Lisäksi ajattelin, että ylireagoin taas kynnystestini kanssa. Olisi kuitenkin pitänyt vain uskoa omaa vaistoansa. Haettuani illalla tavarani kotoa ja palattuani takaisin osastolle, tuli kuitenkin selväksi, ettei hoitajien tympeyttä voinut laittaa kiireen piikkiin. Soitettuani ovikelloa yksi hoitajista tuli avaamaan oven ja sanoi nopean hein, mutta palasi sen jälkeen pelaamaan toisen potilaan kanssa, eikä enää vilkaissutkaan minuun. Toinen hoitaja taas keskittyi tuijottamaan minua pelin lomasta kuin halpaa makkaraa. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa tai tehdä, kun ketään ei tuntunut kiinnostavan minun läsnäolo. Muut potilaat vain tuijottivat joko seiniä tai televisiota, joten en saanut heihinkään mitään kontaktia. Lisäksi totesin heti, etten todellakaan kuulu joukkoon. Potilaat koostuivat suurelta osin mummoiässä olevista ja neli-viiskymppisistä ruokottomista miehistä. En keksinyt muutakaan, kun istua sohvalla muiden sekaan ja jättää laukut kanslian seinustalle, kun kukaan ei tullut neuvomaan minulle sitäkään, mihin voisin ne jättää. Olihan joku hoitaja minulle kiireessä näyttänyt päivällä huoneeni, mutta koska minulla on todettu jonkinlainen hahmottamisongelma suuntien kanssa, en tietenkään enää muistanut, että missä päin huone oli, kun käytäviä risteili kuitenkin useampaan suuntaan. Hetken päästä kansliasta tuli sitten vihainen hoitaja, joka ihmetteli, että kuka on jättänyt laukkunsa eteiseen. Sain soperrettua, että en todellakaan tiennyt, että mihin minun pitäisi ne viedä. Hoitaja huokaisi syvään ja johdatti minut huoneeseeni. Myöhemmin taas samana iltana sain kuulla valitusvirren siitä, kuinka en heti tajunnut luovuttaa lääkkeitäni kansliaan. Totesin vain, että kukaan ei ollut kertonut minulle tällaisesta käytännöstä.

Ensimmäisenä yönä vetäydyin tarkoituksella huoneeseeni heti iltapalan jälkeen ja hoitajien tullessa jakamaan lääkkeitä esitin vain nukkuvaa. Sen, jos minkä taidon, olen oppinut vuosien varrella. Olen nimittäin useamman kerran onnistunut selviämään hyväksikäyttäjän kynsistä sillä konstilla. Halusin miettiä rauhassa, miten vakuuttaisin lääkärin seuraavana aamuna siitä, että olisin valmis palaamaan kotiin. Ajattelin, että saisin lääkärin vakuutettua sillä, että toisin esille, että olen miettinyt koko yön elämääni joka kulmasta ja todennut, että en kerta kaikkiaan näkisi mitään järkeä tehdä itselleni mitään enää tässä vaiheessa, kun olen ainakin periaatteessa selvinnyt kaikesta. Näinhän minä taas ajattelin.

Aamulla sain ylipuhuttua yhden hoitajan, että pääsin käymään päiväosastolla. Ryntäsin omahoitajani luo ja vuodatin hänelle koko stoorin ja yritin anella armoa. Hän uskoi minua ja sanoi, että pääsisin varmasti pois, kunhan vain kävisin selittämässä saman stoorin toisen osaston lääkärillekin. Osaston lääkärin nähtyäni tiesin heti, että tästä ei nyt hyvä taas seuraa. Ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä selittämään lääkärille. Puhuin ummet ja lammet ja selvisin mielestäni hyvin hoitajan ja lääkärin ristikuulustelusta. Siksi lääkärin toteamus tulikin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sinä näytät kyllä nyt niin huonokuntoiselta, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin käynnistää tarkkailu. Muistan vieläkin sen lauseen. Siinä hetkessä kaikki romahti. Menin niin shokkiin, etten saanut hetkeen muuta kuin kiljuttua täyttä kurkkua. En muista vieläkään, kuinka selviydyin lääkärin kopista huoneeseeni ja kuinka sain kaivettua kännykästä äidin numeron. Muistan vain, kuinka itkin hysteerisenä kännykkään, että lääkäri hyökkäsi kimppuuni, ovet on lukossa ja minua ei päästetä ulos. Jotenkin äitini sai tentattua minulta lopulta niin paljon tietoja, että pääsi kartalle, mitä on tapahtunut. Äiti lupasi, että soittaa lääkärille ja tulee sitten hakemaan minut pois.

Tiesin kuintenkin jo siinä vaiheessa, että homma ei olisi niin yksinkertainen. Tarkkailulähetteellä minua olisi nimittäin oikeus pitää tahdosta riippumatta sairaalassa 4 vrk, jonka jälkeen olisi arvioitava pakkohoidon tarve. Viikonlopulle sattui onneksi erittäin hyvä keikkalääkäri, jonka sain vakuutettua nopeasti siitä, etteivät pakkohoidon kriteerit täyty. Eilen sitten keräsin kaikki viimeisetkin muruset taistelutahdostani ja raahauduin hammasta purren perjantaisen lääkärin pakeille kuulemaan tuomioni. Yllättäen hän kuitenkin ilmoitti minulle purkavansa välittömästi M1-lähetteen, vaikka tarkkailuaikaa olikin vielä vuorokausi jäljellä. Koko viikonlopun ajan yritin puristaa hoitajilta tietoa tarkkailulähetteen kriteereistä ja siitä, millä perusteella minut on tarkkailuun otettu. Vastauksia en kuitenkaan saanut. Vasta eilen sitten sain taivuteltua lääkärin lukemaan tarkkailulähetteeni. Arvasin, että takana olisivat osittain luonteenpiirteeni. Olen luonnostaan todella puhelias, haluan tarkat vastaukset kysymyksiini ja mikäli innostun väittelemään jostakin, voin väitellä vaikka koko päivän. Lääkäri olikin päätynyt kirjoittamaan lähetteeseensä, että potilas on hypomaaninen, taukoamatonta puhetulvaa ei saa millään loppumaan ja potilas väittelee joka asiasta..Lääkäri ei kuitenkaan vaivautunut kysymään, että minkälainen yleensä olen ja hoki vain, ettei voi uskoa minua, vaikka sanoisin mitä.

Potilasasiamiehen yhteystiedot olen jo onkinut käsiini ja aion tehdä asiasta heti tällä viikolla valituksen, kunhan vain toivun tarpeeksi järkytyksestä. Potilaan luonne kun ei ole pätevä syy ottaa tarkkailuun ja tutkittuani asiaa löysin Duodecimin sivuilta kohdan, jossa sanottiin, ettei täysi-ikäisen kohdalla edes itsetuhoisuus riitä tarkkilulähetteen tekemiseen, vaan vaaditaan psykoositasoinen häiriö. Siihen edes taukoamaton puhetulvani ei kyllä riitä..

Kulunut viikonloppu on ollut jotenkin äärettömän pitkä ja ahdistava. Jo perjantai-iltana alkoi ahdistamaan. Eilen mietin enemmän tai vähemmän koko iltapäivän ja illan junan alle hyppäämistä, mutta se tyssäsi sitten käytännön ongelmiin. Jostain syystä kannettavani ei suostunut päästämään minua nettiin koko päivänä, joten pääsin tarkistamaan junien aikataulut vasta siinä vaiheessa kun viimeinenkin juna oli jo ehtinyt saapumaan ja lähtemään. Ehkä hyvä niin. Toisaalta en usko, että olisin kuitenkaan oikeasti saanut hypättyä, mutta parempi varmuuden vuoksi yrittää pysyä mahdollisimman kaukana junista. Tänään ei ollut enää nettiongelmia, mutta sain onneksi järkeiltyä, että olisi hieman vaikeampi mennä selittämään YTHSn lääkärille enää mitään, jos päätyisin junan allle. Ellen sitten alkaisi kummittelemaan. Kommunikointi voisi kuitenkin olla aika vaikeaa, joten parempi pysyä hengissä. Kyseinen lääkäri kun ei ainakaan toistaiseksi ole vielä heittänyt minua kertaakaan pihalle. Itse kyllä olisin heittänyt itseni sieltä pihalle jo monta kertaa, jos olisin ollut lääkäri, mutta hyvä, että joku sentään jaksaa uhrata minullekin aikaansa.

Tiedän kyllä ahdistukseen itse asiassa syynkin: huominen psykiatriaika. Tiedossa on taas miespsykiatri ja mielessä kummittelee vieläkin parin vuoden takainen psykiatriaika YTHSllä. No eihän mikään sano, että tämä uusi psykiatri olisi samanlainen kuin edeltäjänsä, mutta minulla on taas pahat aavistukset. Toisaalta oli psykiatri melkein kuinka mukava tahansa, niin ahdistaa  pelkkä ajatuskin, että pitää istua yksin miehen kanssa samassa huoneessa 45 minuuttia. No ei voi mitään, ja onhan se toisaalta siedätyshoitoakin. Samalla tavalla kuin päiväosaston milloin mistäkin ilmestyvä lääkäri, joka saa minut aina varuilleen. Loppuviikosta sain onneksi kuulla omahoitajaltani, että minun ei ole pakko mennä kyseiselle lääkärille enää toista kertaa, jos se herättää liikaa ahdistavia muistoja. Kuulemma potilaita on aiemminkin kirjattu ulos ilman potilaan läsnäoloa lääkärin vastaanotolla. Tähän uloskirjautumiseen voi tosin kohdallani mennä tovi jos toinenkin.

Aloin nimittäin torstaina miettimään tulevaa kesää. Tähän asti olen elänyt siinä uskossa, että menen tekemään pari tenttiä toukokuussa ja olen kesän töissä. Vielä kuukausi sitten naureskelin KELAn tädin jutuille puolen vuoden sairaslomasta. Nyt olen tajunnut, että ehkä hän sitten kuitenkin oli oikeassa. Tällä hetkellä ainakin tuntuu täysin epärealistiselta edes ajatella mitään 500 sivun tenttiinlukemisia. Verkkokurssien kanssakin olen huomannut, että olen koko ajan tippunut tavoiteaikataulusta kauemmaksi ja kauemmaksi ja tehtävien aloittaminen tuntuu aina vain ylivoimaisemmalta. Ainoa vaihtoehto näyttääkin olevan laittaa viestiä opettajille ja anella tenttien siirtoa ensi vuodelle. Minulla on myös tunne, että en ole valmis jättämään päiväosastoa taakseni vielä parin kuukauden päästä. On kuitenkin jo kahteen kertaan tullut nähtyä, mitä siitä seuraa, jos jättää hoidon liian aikaisin kesken ja kuvittelee pärjäävänsä omillaan. Jos nyt kolmannella kerralla olisi oppinut jo jotain. En kyllä vielä edes tiedä kesätöistä mitään, mutta uskoisin pääseväni vanhaan paikkaan. Toisaalta kyllä haluaisin töihin, mutta en vain usko, että se tässä vaiheessa vielä olisi kovin viisasta. Yhdeksän tunnin työpäivät vaativat kyllä sitä, että pysyy kasassa koko päivän ja vielä en ainakaan luota voimiini kovinkaan paljoa. Saatan ehkä selvitä kaksi päivää putkeenkin ihan hyvin, mutta viimeistään kolmantena päivänä iskee puoleen päivään mennessä lamaannuttava väsymys ja ei tästä kerta kaikkiaan tule mitään -fiilis. Päiväosastolla voin tehdä asioita oman jaksamiseni mukaan ja pääsen heti juttelemaan jonkun kanssa, jos rupeaa ahdistamaan liikaa, mutta töissä olisi näyteltävä pirteää ja iloista, vaikka mikä olisi.

Jotenkin minulla on aina kauhea kiire. Pitäisi saada yliopisto-opinnot nopeasti suoritettua, pitäisi kerätä työkokemusta mahdollisimman paljon, pitäisi löytää nopeasti työpaikka jne. Loppujen lopuksi olen todennäköisesti vuosikurssini nuorin, joten oikeasti minulla olisi kyllä aikaa pysähtyä ja antaa aikaa itselleni. Tähän mennessä olen saanut kurssejakin käytyä hyvinkin tavoiteajassa, joten senkään suhteen ei ole mitään hätää. Kuitenkin tunnen itselleni totaaliseksi lusmuilijaksi, jos alan hidastelmaan opintojen kanssa. Jos järjellä miettii, olen kyllä lähes viimeinen ihminen, jota voi sanoa lusmuilijaksi opiskelujen suhteen, mutta silti en vain saa sitä päähäni taottua. Olen aina mennyt sieltä, missä aita on korkein, joten ei ole helppo mennä yhtäkkiä sieltä, missä aita on matalin. Nyt pitäisi kuitenkin alkaa suorittajaminä kuriin ja vakuuttaa sille, että silläkin on oikeus välillä lusmuilla.

Psykologi- ja psykiatrikokemuksia on vuosien varrella kertynyt jos jonkinlaisia, mutta nyt tuli kyllä taas yksi ääripää vastaan. Kävin nimittäin eilen päiväosaston psykologilla juttelemassa ja koko käynti tuntui suoraan sanottuna turhaakin turhemmalta. Tajusin itse asiassa jo heti psykologin nähtyäni, että tästä hyvin pätodennäköisesti tulee mitään. Jos olisin ollut järkevä, olisin häipynyt saman tein vähin äänin. En kuitenkaan ollut, joten jäin odottamaan, kun psykologi järjesteli edelliset paperinsa pois tieltä. Toisaalta olin myös utelias näkemään, että osuuko kynnystestini tällä kertaa oikeaan vai ei. Psykologin nähtyäni kun en voinut muuta kun sulkea silmät hetkeksi ja avata ne uudestaan ja todeta, etten sitten kuitenkaan näe unta. Niin aran, pelokkaan ja eksyneen näköinen psykologi oli, etten olisi todellakaan voinut kuvitella häntä psykologiksi.

Jutellessamme ensimmäiset viisi minuuttia yleisesti päiväosastosta hän vielä pystyikin jotenkin keskustelemaan. Kun hän alkoi kyselemään taustani ja luettelin hänelle alkoholisti-isät, dysfasiadiagnoosit, sisarukseni sairaudet, hyväksikäyttökokemukset, pahoinpitelyt, heittellä olot, oikeudenkäynnit, syömishäiriöt, masennukset, posttraumaattiset stressireaktiot ja uniongelmat, hän kuitenkin meni aivan lukkoon. En ole koskaan nähnyt kenenkään järkyttyneen niin pahasti kertoessani taustani. Vihaan sitä painostavaa hiljaisuutta, joka aina laskeutuu, kun olen saanut tarinani pääpiirteissään kerrottua. Sitä kun näen, ettei toinen tiedä, mitä sanoisi ja tuijottelee seiniä yrittäen kuumeisesti keksiä jotakin järkevää sanottavaa. Tämä kokemus oli kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Psykologi meni aivan kalpeaksi ja oli sen näköinen, että voisi purskahtaa itkuun hetkellä millä hyvänsä. Siinä sitten vain istuin tyynen rauhallisena ja mietin, että missä vaiheessa hän pyörtyy. Jollain konstilla hän kuitenkin sai koottua itsensä ja alkoi kirjoittelemaan vimmatusti ylös asioita ja kyselemään mitä pikkutarkempia kysymyksiä, joihin kaikkiin minulla ei edes ollut tarjota vastausta.

Tuli suoraan sanottuna tunne, että hän on tekemässä jotain gallup-kyselyä. Sen verran tarkasti hän kirjoitteli vastauksia ylös. Kirjoittelun lomassa hän sai muutaman sanan sanottua, mutta muuten hän ei juuri kommentoinut vastauksiani. Sen sijaan hän sai hoettua useampaan otteeseen, kuinka hyvä nyt on, että olen sairaslomalla ja kuinka minun ei kannata nyt kiirehtiä takaisin opiskelemaan. Lähtiessäni 45 minuutin kuluttua takaisin osastolle, hän tuijotti minua päästä jalkoihin useampaan kertaan ja kysyi sitten pelokkaasti, että saako kysyä vielä yhden asian. Vastasin, että mikäs siinä. Luulin, että nyt tulisi jotakin todella dramaattista ja henkilökohtaista. Sen sijaan psykologi sai kakistettua ulos, että et kai sinä sentään noilla kengillä ole kävellyt kotoa tänne. En ollut jaksanut vaihtaa sisäkenkinä toimineita kangaskenkiäni talvikenkiin ja osastolla on sen verran lämmin, etten voi kuumaverisenä kuvitellakaan pitäväni sukkia jalassa. En tiennyt, että olisiko pitänyt nauraa vai itkeä, joten pudistin vain päätä ja sanoin heiheit.

Kävellessäni takaisin osastolle en saanut enää pidäteltyä naurua. En voi sille mitään, mutta minusta koko psykologikäynti vain oli niin koominen, että oli pakko nauraa niin kauan, että vatsalihakset alkoivat kramppaamaan. Sitä en kyllä sitten tiedä, että miten pystyn menemään psykologille ensi viikolla uudestaan, kun tiedän, että voi olla aika mahdoton tehtävä yrittää pitää pokkaa taas toiset 45 minuuttia. Toisaalta en kyllä haluaisi mennä järkyttämään häntä uudestaankaan, kun luulen, että raukalla meni jo tällä kertaa yöunet. Että jos ensi kerralla kerron jotakin hiemankin yksityiskohtaisemmin, niin voi olla, että psykologi päätyy vaihtamaan alaa. Toisaalta en pitäisi sitä kyllä huononakaan vaihtoehtona. Eihän sitä tietysti saisi naureskella asialle, mutta en voi muutakaan. Ei siinä mitään, jos potilas olisi psykologilla hätää kärsimässä, mutta jos se hätää kärsivä onkin psykologi, on tilanne kyllä aika absurdi. Ammatti-ihmisenä kun hänen pitäisi osata hallita omat tunteensa. Ihmisiä ne psykologitkin tietysti ovat, mutta silti tuntui hyvin oudolta ja en voi olla miettimättä, että miten psykologi oikein on selviytynyt aiemmista potilaista. Osastohoidossa olevilla kun tuskin on kovin ruusuisia kokemuksia elämästä kerrottavanaan.

Hetken päästä tuli kuitenkin myös turhautuminen. Turhautuminen siitä, että olin taas toistellut samat asiat ties kuinka monelle ihmiselle ja taas käytännössä turhan takia. Psykologi kun huokaili joka välissä pitkään ja myönsi, ettei oikein tiedä, että kannattaako minun jatkaa hänellä. Sain kuitenkin toisen ajan, jotta voimme miettiä asiaa yhdessä, kuten psykologi asian ilmaisi. Tiedän kuitenkin jo nyt, miten homma taas menee. Hän toteaa, ettei nyt ole oikein oikea henkilö minun ongelmilleni ja heittää minut eteenpäin taas jollekulle aivan toiselle henkilölle, joka taas toteaa tietävänsä jonkun henkilön, joka olisi parempi vaihtoehto jne. kunnes olen taas lähtöruudussa. Jos kyse olisi edes jostain murtuneesta jalasta, niin jaksaisin ehkä tätä pallottelua, mutta koska kyse on kuitenkin aika paljon henkilökohtaisimmista asioista, niin turhauttaa kertoa niitä uudestaan ja uudestaan uusille ihmisille. Mitä he ovat tehneet luottamuksen eteeni? Eivät mitään. Asiaa ei helpota yhtään se, että en muutenkaan luota kovin helposti kehenkään, joten en todellakaan haluaisi kertoa henkilökohtaisia asioitani kuin harvoille ja valituille. Tiedän, että hoitohenkilökunnalla on vaitiolovelvollisuus ja he tekevät vain työtään, mutta silti en haluaisi kertoa. Kokemukset kun ovat niin suuri osa minua, että tuntuu, että samalla menee koko identiteetti, jos paljastan ne jollekulle täysin tuntemattomalle.

Jostain syystä YTHSn lääkäri on kuitenkin poikkeus. En edelleenkään tunne häntä loppujen lopuksi kovin hyvin, mutta silti minulla on tunne, että olisin tuntenut hänet aina. Toisaalta pystyin kerrankin valitsemaan itse, mitä kerron ja mitä en. Meninhän ensimmäisellä kerralla vain puhumaan opiskeluväsymyksestä ja uniongelmista. Itse asiassa en ollut ollenkaan valmistautunut kertomaan koko historiaani. Ensimmäisen kerran elämässäni kuitenkin halusin oikeasti kertoa taustani. Ensimmäistä kertaa minulla oli mahdollisuus tehdä itse valinta. Hänellä kun ei ollut ainuttakaan niistä dokumenteistä, joita minusta on kirjoitettu vuosien varrella ja jotka ovat kulkeneet paikasta toiseen. Kerrankin pystyin aloittamaan puhtaalta pöydältä.

Huomenna olisi heti aamusta psykologiaika päiväosastolla. Ahdistaa jo nyt. YTHSn pyskologikokemukset kummittelevat vieläkin mielessä ja muutenkaan psykologeista ja psykiatreista ei ole kovin ruusuisia kokemuksia, joten pelkään, että kohdalle osuu taas jokin toivoton tapaus. Turhauttaa mennä taas jälleen kerran toistamaan samat asiat alusta aivan uudelle ihmiselle. Turhauttaa, että lopputulos on aina pitkä hiljaisuus ja toteamus, että jaahas. Toisaalta jopa toivon, että lähes pomminvarma kynnystestini tuottaisi negatiivisen tuloksen. Yleensä kun pystyn heti kynnyksen yli astuttuani toteamaan, tuleeko hommasta yhtään mitään.

Jos tulos olisi negatiivinen, olisi minulla ainakin hyvä syy jatkaa YTHSn lääkärillä. En ole itse asiassa käynyt kyseisellä lääkärillä vasta kun 5 kertaa, mutta silti tuntuu, että olisin tuntenut hänet aina. Jotenkin hänelle vain on niin helppo puhua ja hänellä on harvinainen kyky oikeasti kunnella ja välittää. En muista, että kukaan lääkäri olisi uhrannut minulle aikaansa samanlailla kun hän ja viitsinyt nähdä vaivaa etsiessään minulle sellaiset ajat, ettei ole kiire minnekään. Pelkään vain, että psykoterapeutti löytyy liian nopeasti, jolloin minun ja lääkärin keskustelut ovat historiaa. Ainoa puute lääkärissä onkin, että hän on yleislääkäri eikä psykologi. Minulle asia on kyllä aivan yhdentekevä. Itse asiassa minua ei haittaisi, vaikka lääkäri olisi trukkikuski. Jos nimittäin jotakin olen vuosien varrella oppinut, niin ainakin sen, etteivät tutkinnot takaa yhtään mitään. Muistan aivan liian monta tapausta, joilla kyllä oli kaikki hienot tutkinnot käytynä, mutta joilta vain puuttui se kaikista tärkein: kyky kuunnella ja ymmärtää. Niitä kun ei hankita millään maailman koulutuksilla.

Tiedän kyllä kokemuksesta, että voi olla vaarallista kiintyä liikaa johonkuhun. Varsinkin jos tietää, että hoitosuhde tms. on todennäköisesti aika lyhyt. Kuitenkaan en voi tunteilleni taaskaan mitään. Järkevää tietysti olisi yrittää irrottautua lääkäristä jo tässä vaiheessa, mutta toisaalta olen vihdoinkin löytänyt edes jonkun, joka jaksaa kuunnella. Yleensä kun minua on pyöritelty paikasta toiseen, kun ongelmani eivät ole olleet oikein kenenkään heiniä. En kuitenkaan jaksaisi taas sitä samaa kierrettä, mikä siitä seuraa, jos kiinnyn liikaa. Paikkakunnan vaihto opiskelemaan lähtiessäkin johtui suurelta osin liian pitkälle menneestä kiintymyssuhteesta. Olisin voinut jäädä opiskelemaan kotipaikkakunnallekin, mutta näin viisaampana vaihtaa paikkakuntaa. Pikku hiljaa pääsinkin yli edellisestä kiintymyksen kohteesta, vaikka se kesti yllättävän kauan kestikin.

En ole koskaan uskaltanut sanoa kenellekään sanaakaan asiasta, vaikka olen painiskellut asian kanssa niin kauan, kuin jaksan muistaa. Alkuun en edes tajunnut asiaa. Kiinnyttyäni vuodesta toiseen aina johonkin opettajaan, aloin kuitenkin miettimään asiaa. Kaikki kiintymyksen kohteeni ovat olleet minua niin paljon vanhempia, että olisivat menneet äidistäni. Vuosien kuluessa olenkin tajunnut, että olen etsinyt koko ajan itselleni äitihahmoa. Vaikka äitini ei ole tietoisesti minua hylännytkään kuten isäni, on minulla kuitenkin aina ollut tunne, että molemmat vanhempani ovat hylänneet minut.  Muutama viikko takaperin löysin itselleni todennäköisesti diagnoosinkin: reaktiivinen kiintymyssuhdehäiriö. Mitään testejä minulle ei kyllä ole koskaan asian suhteen tehty, mutta erään keskustelupalstan viestiketjua lukiessani tunnistin itseni välittömästi. Lähes aina itse tekemäni diagnoosit ovat osoittautuneet oikeiksi. Niin luultavasti tälläkin kertaa. 

Eilen illalla aloin lukemaan oikeuden asiakirjoja. Ajattelin lukevani vain jonkin pinkan ja jatkavani lukemista tänään. Puolet luettuani en vain saanut lopetettua. Tuntui että ne on pakko lukea heti, tässä ja nyt. Kuuden tunnin kuluttua jälkeen olin viimein saanut luettua kaiken viimeistä sanaa myöten. Papereissa oli niin paljon puolustuksen räikeitä väitteitä ja muita mielenkiintoisia yksityiskohtia, joista en ollut ollut tietoinen, että rustasin niistä kaksitoista sivua lainauksia. Välillä en tiennyt, olisiko pitänyt nauraa vai itkeä, niin outoja väitteitä papereissa oli. Kaikki tapaukset syytetty oli onnistunut kääntämään silkaksi väärinkäsitykseksi. Milloin hän oli väittänyt minun istuneen hänen jalkojensa päällä painona hänen jumpatessaan, milloin taas olimme kilpailleet kynästä ja olimme vahingossa kaatuneet sängylle tai milloin hän oli yölamppua sammuttaessaan aivan vahingossa osunut kädellään yöpaitani alle. Lisäksi olin kuulemma keksinyt kaiken omasta päästäni huomattuani, että näin minulla olisi mahdollisuus aiheuttaa hankaluuksia henkilölle, joka on minua syvästi loukannut. Sitä puolustus ei sitten vain ollut keksinyt, että mitä tämä syvä loukkaaminen sitten käytännössä oli ollut.

Paperit luettuani istuin pitkään vain tuijotellen tietokoneen näyttöä. Luulin, että en olisi pystynyt edes lukemaan papereita läpi, mutta sain luettua ne tyynen rauhallisesti läpi. Tiedän, että papereissa kerrotut asiat ovat totta (paitsi puolustuksen esitykset), tiedän että ne kertovat minusta, eivät jostain aivan toisesta tytöstä, jossain aivan toisessa kaupungissa johonkin aivan toiseen aikaan. Silti luin niitä aivan ulkopuolisen silmin. Omassa päässäni vielä pystyn näkemään totuuden, mutta mustaa valkoisella se onkin liian vaikeaa. Kaiken luettuani minut valtasi yhtäkkiä tunne, että nyt kun olen lukenut syytetyn mielentilatutkimukset ja kaikki hänen kuulustelunsa ja psykologin lausunnot läpi, hän tulee ja kostaa minulle. Nukkumaan mennessä minun piti tarkistaa useaan otteeseen, että ulko-ovi on varmasti lukossa ja käydä joka nurkka ja kaappi läpi ja vilkaista vielä sängyn allekin. Kiskottuani peiton korvien yli pystyin jo aistimaan hänen läsnäolonsa ja kuulemaan hänen hengityksensä.Vastoin odotuksiani en nähnyt hänestä kuitenkaan ainuttakaan unta. 

Sen sijaan näin unta, jossa juoksin henkeni edestä ehtiäkseni jonnekin äärimmäisen tärkeään paikkaan. Mitä enemmän juoksin, sitä vähemmän kuitenkaan pääsin eteenpäin. Jalat oli kuin liimattu maahan ja yritin turhaan pinnistellä. Juuri kun sain jalkani toimimaan, kello alkoikin pyöriä mieletöntä vauhtia eteenpäin ja minulla ei ollut mitään mahdollisuutta yrittääkään enää ehtiä perille. Muistan kuinka otin viimeisen mielettömän loikan ja sen jälkeen pimeni kokonaan.

Aamulla en saanut millään palautettua mieleen, miten uni jatkui vai päättyikö se pimenemiseen. Muistin kuitenkin yllättäen erään pienen yksityiskohdan hyväksikäyttötilanteista, mitä en aikaisemmin ollut muistanut. Taaskaan en kuitenkaan tiedä, voinko luottaa muistikuviini vai onko muistikuva jotenkin syntynyt jälkikäteen. Äärimmäisen turhauttavaa, kun tuntuu, että filminauhasta on katkaistu pitkät pätkät ja pätkiä ei saa enää mistään käsiin. Jotenkin hullua, että en enää edes tiedä, mikä on totta ja mikä ei. Toisaalta lapsuudenkodissani kaikki oli seitsemän vuoden ajan pelkkää kulissia ja koska koko ajan oli mietittävä, minkä version totuudesta kenellekin kertoi, ei loppujen lopuksi enää itsekään välttämättä tiennyt, mikä on totuus. Sairaassa maailmassa ei osannut enää erottaa normaalia epänormaalista. Hyvin nopeata sitä tottui siihen, että kotiin ei saanut kutsua ketään ja sukulaisiin ei saanut pitää yhteyttä. Jälkikäteen selvisi myös, että hyväksikäyttäjä oli soitellut useammallekin tuttavalle ja leimannut koko perheen täysin hulluksi.

Mietin vieläkin joskus, miten olisi käynyt, jos sattuma ei olisi pelastanut minua ja perhettäni kyseisen hirviön kynsistä. Olisimmeko kaikki jossain suljetulla osastolla? Olisinko enää edes elossa? Aina välillä mietin, että eikö olisi vain helpompi luovuttaa. Kerätä iso määrä lääkkeitä ja ottaa ne kaikki kerralla. Kuitenkin aina joku pieni järjen ääni toteaa minulle, että silloinhan vain antaisin hyväksikäyttäjälle periksi ja menisin siihen ansaan, jonka hän on kaivanut. Jos jotakin vielä tässä maailmassa haluan, niin ainakin sen, ettei hän saa tätä iloa.

Tajusin eilenillalla, että Zopinozit on viimeistä murua myöten syöty. Ahdistuksessani sitten turvauduin puolikkaaseen Mirtazapiniin. Ei olisi pitänyt. Jotenkin olin vain jo ehtinyt unohtaa, kuinka tokkuraan lääke minut vetää. Aamulla kellon soidessa sain puettua vaatteet päälle, ennen kuin tajusin, etteivät jalat oikein kanna. Ei auttanut muu kuin jäädä makamaan raatona kotiin. Jossain vaiheessa aamupäivää minun on täytynyt nukahtaa, koska havahduin iltapäivästä postinluukun kolaukseen. Ylös en kuitenkaan päässyt vasta kuin alkuillasta. Tuntui kuin joku olisi liimannut minut sänkyyn kiinni ja jalkoihin olisi sidottu satakiloiset painot. Yritin nousta edes istumaan, mutta joka kerta huimaus pakotti takaisin makuulle. Silmät suljettuani päässä tuntui valtava paine ja koko kroppa meni veltoksi. Luulin, että menee taju, mutta jotenkin onnistuin pysymään ainakin jossain tolkuissa iltapäivän. 18 tuntia Mirtazapinin ottamisen jälkeen lääkkeen vaikutus oli hävinnyt siinä määrin, että sain itseni tolpilleni ja parin tunnin päästä uskaltauduin raahautumaan kauppaan. Mirtazapiniin en kyllä enää uskalla koskea. Seuraavalla kerralla menisi takuulla taju kokonaan. Lääkäriaika on vasta keskiviikolle, joten siihen asti pitäisi selviytyä Triptylillä. Sitä en olekaan vielä ehtinyt kokeilemaan. Tarkoitus oli testata se vasta nyt viikonloppuna, kun lääkäri ehdotti, että kokeilisin vielä ensin Mirtazapinia, että jos se sitten kuitenkin toimisi, kun joskus saattaa kuulemmma käydä niin, että muutaman viikon päästä sivuvaikutuksia ei enää tulekaan.

Lääketokkurassa tuli nähtyä hieman outoja unia. En oikein enää saa niistä kiinni, muistan vain jonkin välähdyksen jostain kohtaa. Tolpilleni päästyä tajusin kuitenkin, että kyseessä oli välähdys hyväksikäyttötilanteesta. En tiedä, että olenko lukenut liikaa oikeuden papereita vai onko osaston psykiatrin pöllähtämiset milloin mistäkin saaneet muistikuvat aktivoitumaan, mutta olen tämän viikon aikana saanut mieleeni muutaman muunkin välähdyksen tilanteista. Tosin en enää tiedä, että missä määrin nämä välähdykset ovat aitoja ja missä määrin kuvittelen muistavani jotain ja kyseessä ovatkin valemuistot. 

Toissayönä taas näin unta, jossa joku halasi minua lujasti ja vannoi minun olevan turvassa. Olen yrittänyt miettiä kaksi päivää, että kuka henkilö olisi voinut olla. En ole kuitenkaan saanut vastausta. Unessa en ehtinyt näkemään henkilön kasvoja, joten minulla ei ole aavistustakaan, kuka tämä mystinen hahmo oli. Toisaalta minulla on tunne, ettei kyseessä ollut yksi ainoa todellinen henkilö, vaan monen eri henkilön yhdistelmä. En tiedä, että oliko unella joku merkitys, mutta aloin miettimään omaa rooliani perheessäni. Vanhimpana lapsena olen aina ollut se, jonka on joutunut pärjäämään omillaan. Toinen on ollut niin pieni ja toinen niin sairas, että minulle ei ole juuri jäänyt aikaa. Ja kun koulussa on aina mennyt hyvin ja olen ollut todella kiltti ja terve lapsi, niin minun on oletettu selviytyvän itsekseni. Vaikka tiedän, että äiti ei olisi ikinä jättänyt minua yksin hyväksikäyttäjän kanssa, jos vaan olisi tiennyt, niin silti en voi olla tuntematta itseäni hylätyksi. Alkoholisti-isäni taas hylkäsi minut valitsemalla perheen sijasta viinan. Myöhemmin annoin hänelle uuden mahdollisuuden. Hetken aikaa luulin, että hän olisi oikeasti kiinnostunut, olisi oikeasti halunnut olla minulle isä. Mutta ei. Kerran, kaksi vuodessa saan häneltä humalaisen soiton, mutta olen jo ajat sitten oppinut olemaan vastaamatta. Kolmatta mahdollisuutta ei tule.

Törmäsin iltalenkillä yhteen kaveriini. Olisi pitänyt heti tajuta lähteä eri suuntaan. Koska minulla ei kuitenkaan ollut mitään tarkkaa määränpäätä, päädyin kävelemään hänen kanssaan osan matkaa. Tietysti kandi ja muut yliopiston kurssit tulivat puheeksi. Sairaslomastani hän kyllä tiesikin, mutta ei sitä, että olen nyt jättänyt kaikki kurssit pois. Totesin vain, että minulla on nyt toinen projekti, kun näin parhaimpana olla sanomatta päiväosastosta mitään. Sain kuulla, kuinka helppoa minulla nyt sitten on, kun ei tarvitse miettiä opiskelujuttuja. Sanoin, ettei se nyt ihan niinkään ole. Meinasin sanoa, että mikäs siinä, vaihdetaanko paikkaa. Ota sinä tämä masennus, ahdistus, uni- ja syömisongelmat ja traumaperäinen stressireaktio, niin kyllä minä sitten voin käydä vaikka molempien kurssit. Tyydyin kuitenkin toteamaan, että kyllä minä mieluummin opiskelisin, kun olisin sairaslomalla, mutta tällä hetkellä minulla ei vaan kerta kaikkiaan ole tarpeeksi voimia. Kun taas viittasin johonkin viime syksyn juttuun, niin tuli kommentti " niin no se oli silloin ennen kuin susta tuli pöpi". Olisi varmaan pitänyt heittää jotakin yhtä järkevää takaisin, mutta en vain jaksanut. Tiedän, että siitä ei kuitenkaan olisi ollut mitään hyötyä.  Kyseinen henkilö kun nyt vaan sattuu olemaan sellainen, ettei ajattele yhtään, että mitä suustaan päästää, eikä kykene ymmärtämään, että elämässä voi tapahtua kaikenlaista, johon ei välttämättä itse pysty vaikuttamaan millään tavalla.

Ehkä vain ylireagoin, mutta kyseisen henkilön kommentit oikeasti satuttivat. Millä oikeudella hän oikeasti kuvittelee arvostelevansa minua ja valintojani. Se on niin helppoa arvostella, kun ei tiedä toisen ihmisen tarinaa. Olen ehkä ilkeä, mutta toivoisin, että "kaverini" kaltaiset ihmiset joutuisivat itse kokemaan jonkin kriisin elämässään, jotta oppisivat edes vähän ymmärtämään, minkälaista helvettiä elämä voi oikeasti joskus olla.

Päiväosastolla ihaninta onkin juuri se, että on kerrankin ympärillä ihmisillä, jotka eivät ole katsomassa kieroon, kun toteaa, että nyt ei vain jaksa. Yliopiston aloittaessani kuvittelin löytäväni samanhenkisiä ihmisiä. Ihmisiä joita kiinnostaa muukin kuin vain ulkonäkö ja bilettäminen. Ainakin omalla yliopistollani porukka on kuitenkin valitettavan pinnallista ja jäykkää. Hieman yleistäen voisi todeta, että kalliit merkkivaatteet ja -laukut tuntuvat olevan kaikki kaikessa ja tärkeintä on esittää mahdollisimman älykästä tilanteessa kuin tilanteessa. Toki poikkeuksiakin löytyy. Omalla laitoksellanikin on monta ihan mukavaa henkilöä, jotka tuntuvat olevan samalla aallonpituudella. Kuitenkin olen alkanut miettimään ammattikorkeaan vaihtamista. Ainoa ongelma vain on, että alaa, joka minua kiinnostaisi, ei pysty opiskelupaikkakunnallani opiskelemaan. Nyt kun minulle etsitään psykoterapeuttia täältä, en kuitenkaan voi vaihtaa enää paikkakuntaakaan ja jos nyt vaihdan jonnekin ennen kandin paperien saamista, en saa hyväksiluettuakaan mitään opintoja. Ei siis taas taida olla muita vaihtoehtoja, kuin jäädä tänne ja yrittää sinnitellä tämä tutkinto joskus loppuun.

Toisaalta en kyllä haluaisi välttämättä vaihtaakaan paikkakuntaa. Minulla on täällä kiva asunto, yksi ihana ystävä, jota ilman en varmasti selviäisi ja olen saanut luotua hyvän hoitokontaktinkin nyt YTHSn lääkäriin, joten jos lähden täältä nyt, niin putoan todella tyhjän päälle. Silti tuntuu, että haluan jonnekin muualle, pois tästä kaupungista, pois tältä planeetalta. Luultavasti ongelma on kuitenkin loppujen lopuksi minussa itsessäni. Kuvittelin opiskelemaan lähtiessäni, että jätän samalla ongelmat vanhalle paikkakunnalle. Niin ei kuitenkaan tietysti käynyt. Elämä olisikin liian helppoa, jos pystyisi vaan aina keräämään kamat kasaan ja muuttamaan muualle, kun alkaisi ahdistamaan. Onneksi kuitenkin välillä pystyy lähtemään reissuun. Olen nimittäin huomannut, että vaikka minulla menisi miten huonosti, niin piristyn aina, kun pääsen vähäksi aikaa jonnekin muualle. Sain tänään tietää, että pääsenkin lähtemään pääsiäiseksi reissuun, joten ei tarvitse enää onneksi stressata, että miten selviydyn pääsiäisestä kun en haluaisi olla yksin opiskelupaikkakunnalla  ja kotipaikkakunnallekin meno lähinnä ahdistaa. Joskus asiat kuitenkin näköjään ratkeavat sattumien kautta.

Viikonlopusta selvitty. Loppujen lopuksi selvisin vähemmällä kuin mitä olin ehtinyt pelätä. Ei tullut saarnaa eikä juuri ylenmääräistä hössöttämistäkään. Ilmeisesti äiti on jo ymmärtänyt, ettei niistä kuitenkaan olisi hyötyä tai sitten hän on vain jo luovuttanut minun kanssani totaalisesti. Saarnaa ja hössötystä melkein pahempi on kuitenkin äitini tapa tuijottaa sanaakaan sanomatta päästä varpaisiin minuuttikaupalla. Vaikka hän ei sanonutkaan mitään, tiedän, mitä hän ajatteli. Olisihan tämä taas pitänyt arvata. Aina sama juttu. Miksi sen piti taas onnistua sotkemaan asiansa juuri kun kaiken piti olla hyvin?..

Kyllähän me jotakin juttelimme päiväosastosta, mutta jotenkin tuntui, että äitiä ei loppujen lopuksi kiinnostanut. Kyseli kyllä, että mitäs diagnooseja niillä muilla on, mutta totesin, etten ole alkanut tekemään gallupia. Kaikkihan me osastolla olemme masentuneita ja useimmilla on ongelmia päivärytmin kanssa, mutta jokaisen tarina on varmasti erilainen. Ei ole tullut sitä paitsi mieleenkään alkaa udella muiden ongelmia, kun en omianikaan kaikkien kanssa välttämättä halua jakaa. Ainakin omat ongelmani ovat sitä luokkaa, ettei niitä kyllä luetella heti etunimen ja opiskelualan jälkeen. Minusta päiväosaston tarkoituskin on nimenomaan toimia vähän kuin bussipysäkkinä, johon voi pysähtyä miettimään, mistä on tullut ja mihin on matkalla ja mihin suuntaan seuraavaksi kannattaisi lähteä. Jos sitten tuntuu, että jonkun kanssa haluaa jakaa enemmän kokemuksia, niin sekin on tietysti mahdollista, mutta jokainen omassa tahdissaan. En ole myöskään koskaan ymmärtänyt äitini tarvetta kysellä koko ensimmäisen terapiani ajan, että oletko nyt sitten puhunut hyväksikäytöstä terapeutin kanssa. Tuntui, että hän mittasi terapian edistymistä vain sillä, kuinka yksityiskohtaisesti olen terapeutille asiasta kertonut. Kuitenkin olin vasta ala-asteen loppuvaiheessa ensimmäisen terapian aikoihin, joten ei minulla kerta kaikkiaan ollut silloin valmiuksia edes puhua niin vaikeista asioista. Toisaalta en silloinkaan muistanut kun sirpaleen sieltä ja täältä, joten en olisi edes saanut mitään kovin yhtenäistä tarinaa muodostettua.

Viikonlopusta oli kuitenkin jotain konkreettista hyötyäkin. Olin joskus aikaisemmin törmännyt oikeuden asiakirjoihin äidin laatikoissa, mutta en ole koskaan niitä lukenut. Muistin kuitenkin viime viikolla papereiden olemassaolon ja sain nyt kysyttyä, että olisivatkohan ne jossakin tallella. En tiedä, että onko niistä loppujen lopuksi mitään hyötyä, mutta minulla on vain  vahva tunne, että minun on luetteva ne. Kuvittelin, että papereita olisi joku 50 sivua, maksimissaan 100 sivua. Sivut laskettuani pääsin kuitenkin 250 sivuun ja kuulemma pinkasta puuttui vielä piirrustuksia, lääkärintodistuksia, vanhoja kouluvihkoja ja muuta todistusmateriaalia, jotka olivat jääneet oikeudelle. Paperipinon paksuuteen vaikutti tietysti se, että tapaus oli käynyt vielä aikoinaan hovioikeudessakin, mutta silti sivujen määrä yllätti. Vuosien kuluessa olen ehtinyt miettimään kertaan jos toiseenkin, että olen vain kuvitellut kaiken. Kun en kerta muista oikein mitään kunnolla, voiko mitään olla sitten tapahtunutkaan. Järjen tasolla tiedän, etten mitenkään ole voinut keksiä koko juttua omasta päästäni ja olen vain suojellut itseäni unohtamalla suurimman osan. Silti syytän itseäni. Miten maailmassa en voi muistaa oikein mitään kunnolla? Toisaalta tiedän, etten ole koskaan pystynyt kertomaan kaikkea kenellekään. Muistan kyllä asioita, joista ei lue oikeuden papereissa sanaakaan. Silti en saa mitään kokonaiskuvaa tapahtumista. Onko tapahtumakertoja ollut 5 vai 50? Oikeuden papereihin alkamisajankohta on todennököisesti arvoitu myöhäisemmäksi kuin mitä se todellisuudessa on. Muistan todella hämärästi jonkin tapauksen jo tarhaiästä, mutta en voi olla varma, onko se oikea muisto vai vaan jokin ajan kuluessa muokkautunut valemuisto.

Tämäkin on taas niitä asioita, joihin en koskaan tule saamaan vastausta ja ehkä parempi niin. Aivot ovat kuitenkin loppujen lopuksi aika viisaat, joten luotan siihen, että ne tietävät, kuinka paljon totuudesta jaksan kantaa mukanani. Tällä hetkellä luen oikeuden papereitakin kuin niissä kerrotut asiat olisivat sattuneet jollekin aivan muulle. Ehkä joskus pystyn sisäistämään, että minä itse olen se joku muu, mutta sekin sitten ajallaan.

Innostuin tänään väsäämään osastolla 1000-palaista palapeliä. Palapelin paloja etsiessäni aloin miettimään, kuinka hyvin palapeli kuvastaa elämää. Yhden palan puuttuminen voi kaataa koko systeemin ja toisaalta taas jonkin tärkeän palan loksahtaminen paikalleen voi olla isokin edistysaskel. Monesti tulee pyöriteltyä samoja paloja edestakaisin ja mikään niistä ei tunnu sopivan mihinkään, kunnes yksi palanen muuttaakin koko tilanteen. Tai sitten huomaakin jonkin palasen olleen koko ajan väärässä paikassa, jolloin täytyy palata taaksepäin.

Jos vertaan oman elämäni palapeliä parin kuukauden takaiseen, olen toisaalta joutunut irrottamaan ties kuinka monta palaa palapelistäni ja välillä on ollut fiilis, että minulla on ollut laatikko täynnä aivan sekalaisia paloja, joista ainutkaan ei kuulu yhteen ja joista ei kerta kaikkiaan saa minkäänlaista kokonaisuutta aikaiseksi, toisaalta taas olen löytänyt monia paloja, joiden olemassaolosta en ollut aikaisemmin tietoinen. Paikoilleen asti niitä en ole vielä läheskään saanut, mutta olen kuitenkin pikku hiljaa alkanut hahmottamaan niiden välisiä yhteyksiä. Olen vihdoin uskaltanut heittää nurkkaan ei tässä mitään ja kaikki on loistavasti -uskottelun ja todeta itselleni, että kyllä tässä mitään ja kyllä minä oikeasti tarvisen apua. Loppujen lopuksi tuntuu helpottavalta, ettei tarvitse enää raahautua yliopistolle vetämään mitään roolia. Päiväosastolla sen sijaan saan olla juuri sellainen, kun miltä tuntuu. Jos alkaa väsyttämään ja ahdistamaan, voin mennä lepäämään ja jättää ohjatut aktiviteetit kesken ja palata sitten takaisin muiden pariin, kun siltä tuntuu. Päiväosasto olikin yllättävän hyvä ratkaisu tilanteeseeni. Olen saanut jonkinlaisen rytmin päiviin, eikä koko päivä mene kieppuessa unen ja valveilla olon rajamailla ja koneella istuessa.

Huomenna pitäisi lähteä kotipaikkakunnalle viikonlopuksi. En ole käynyt siellä joulun jälkeen, joten tiedän, etten saan tsempata, että jaksan viikonlopun. Joko vastassa on ylenmääräinen hössötys tai sitten vakava saarna. Joko kaikki yrittävät olla ekstrakilttejä ja suhtautuvat minuun kun kuolemansairaaseen tai sitten saan kuulla laihtumisen vaaroista loputtomiin. Luultavasti vähän molempia. Joskus nekin on kuitenkin kohdattava, joten parempi vaan mennä kuuntelemaan tässä vaiheessa. Toisaalta olenhan minä kaivannutkin kotiin, mutta ensireaktiot vaan hieman huolestuttavat kun en ole puhelimessa oikein vieläkään saanut kuvaa siitä, että miten perheeni nyt ottaa sairaslomani.

Eka päivä takana päiväosastolla. Onneksi en katsonut ulos ennen kuin lähdin aamulla, muuten olisin varmasti kömpinyt takaisin nukkumaan. Nyt kuitenkin harmittaisi, jos olisin jäänyt täksikin päiväksi kotiin pyörimään.

Perjantaina näin oikeastaan vain osastonhoitajan, joten minulla ei ollut käsitystä muista hoitajista tai potilaista. Jännäsinkin juuri sitä, että mitenköhän henkilökemiat osuvat yksiin. Yleensä kun tiedän jo muutaman minuutin perusteella, että olenko jonkun kanssa samalta planeetalta. Monesti päätös on itse asiassa tehty ennen kuin henkilö on saanut sanottua sanaakaan. Olen aika mustavalkoinen tässä. Joko homma toimii heti tai sitten se ei toimi ja sillä siisti. Joskus olen tietysti tehnyt hieman hätiköityjä johtopäätöksiä, mutta yleensä tuntemukseni ovat osoittautuneet hyvinkin oikeiksi. Jotenkin vain pystyn lukemaan ihmisen eleistä ja ilmeistä, kohtaavatko kemiat vai eivät.

Päiväosastolla on osastohoitajan lisäksi neljä muuta hoitajaa ja yksi harjoittelija. Potilaita taas on vähän vaihtelevasti, tällä hetkellä kaikki paikat ovat täynnä, mutta kaikki eivät välttämättä käy joka päivä ja jotkut taas ovat lyhyempiä päiviä. Hoitajista näin tänään yhtä lukuunottamatta kaikki. Tämän yhdenkin näin nopeasti perjantaina ja vakuutuin saman tien, että hänen kanssaan kyllä varmasti synkkaa. Muidenkin hoitajien kohdalla tuli heti olo, että henkilökemiat kohtaavat. Osastohoitajan kanssa puhuin tänään ehkä eniten. Toisaalta minulla oli melko pitkä keskustelutuokio omahoitajani kanssa ja yhden toisen kanssa taas kävin yhdessä syömässä. Kahden muun paikalla olevan kanssa en juuri ehtinyt tänään juttelemaan, mutta hyvin mukavilta hekin vaikuttivat. Potilaista näin tänään neljä. Yhden tytön kanssa olin koko päivän ja kolme muuta olivat osan päivää. Olin etukäteen hieman jännittänyt, että kuinkakohan sopeudun joukkoon ja minkäköhänlaisia muut ovat. Tytön kanssa minulla synkkasi kuitenkin heti ja yhden pojankin kanssa juttelin jonkin aikaa. Kaksi muuta olivat aika sulkeutuneita, joten heihin ei juuri saanut kontaktia. Pääasia kuitenkin, että vastassa ei ollut Torey Haydenin kirjojen kaltaista sirkusta. Sellaiseenkin olin jo ehtinyt henkisesti varautumaan.

Järkytys tuli kuitenkin siinä vaiheessa, kun minulla oli aika osaston psykiatrille. Nähtyäni hänet en voinut muuta kuin tuijottaa. Hän toi mieleeni välittömästi henkilön, jonka olen yrittänyt vuosikausia unohtaa. Henkilön, jonka vuoksi elämäni oli pitkään täyttä helvettiä. Hyväksikäyttäjän. Paitsi että hän oli ulkonäöltään hyvinkin tämän henkilön näköinen, hänessä tismasi kaikki muukin. Tapa liikkua ja elehtiä, hänen asentonsa. Pahin oli kuitenkin hänen lipevä puhetapansa, juuri samanlainen kuin hyväksikäyttäjällä. Ääni tietysti oli eri kuin hyväksikäyttäjän, mutta yllättävän lähellä sekin. Sitä ääntä kun en varmaan koskaan unohda. Menin niin lukkoon, että en saanut sanottua juuri mitään. Jotenkin kuitenkin selviydyin psykiatrin luota hengissä. Toisaalta olin psykiatrilla omahoitajani ja harjoittelijan kanssa, joten en joutunut kohtaamaan häntä yksin. Iltapäivällä kun psykiatri sitten kävi pyörähtämässä kahvihuoneeseessa istuessani siellä kokoamassa palapeliä painauduin tahtomattani selkä seinään vasten hartiat korvissa ja tyydyin vain nyökkäämään tervehdykseksi. Psykiatri varmasti piti minua täysin kajahtaneena. Onneksi toinen tyttö sattui olemaan kahvihuoneessa samaan aikaan ja pelasti tilanteen ja psykiatrikin lähti matkoihinsa parissa minuutissa. Silti minulla meni pidemmän aikaa ennen kuin pystyin taas keskittymään palapeliin.

Psykiatri viettää pääasiassa aikansa kuitenkin toisessa rakennuksessa. Kiitän siis luojaani siitä, että en todennäköisesti joudu kohtamaan häntä nyt kovin usein. Lääkeasiatkin koitan hoitaa YTHSn lääkärin kautta. Toisaalta olisi varmaan ihan paikallaankin yrittää siedättää itseään, mutta tuntuu vain, että minulla ei ole siihen vielä voimia.

Sama juttu joka ilta. Lupaan itselleni mennä ajoissa nukkumaan. Kuitenkaan siitä ei tule koskaan mitään. Siirrän koko päivän asioita myöhemmäksi ja sitten tuskastun illalla, kun en ole saanut mitään aikaiseksi. Yritän ryhdistäytyä puoli iltaa ja lopulta saan ehkä jotakin tehtyä, mutta siinä vaiheessa kello onkin jo ties mitä. Yksi päiväosaston eduista olisikin ehdottomasti se, että saisin jonkinlaisen rytmin päiviin. Olisi pakko herätä aikaisin aamulla ja lähteä liikkeelle. Viime viikot kun on mennyt oikeastaan niin, että kun vihdoin olen saanut unen päästä kiinni, olen sitten nukkunut puolille päiville ja hyvällä tuurilla käynyt yliopistolla päivällä syömässä, huonolla tuurilla ollut neljän seinän sisällä koko päivän.

Vaikka minulla olisi nyt sairaslomalla aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä normaalisti en ehdi, tuntuu, etten saa mitään aloitettua. Aika vain jotenkin lipuu käsistä. Suurin osa ajasta meneekin siihen, kun mietin, mitä kaikkea pitäisi tehdä, mutta mitä en sitten kumminkaan saa tehtyä. Toisaalta kasaan itselleni aina pitkän listan kaikkea, mitä pitäisi tehdä. Olen nyt kuitenkin yrittänyt alkaa karsimaan asioita listoilta ja jättänyt joka päivälle vain muutaman asian. Eilen sain vietyä roskat ja käytyä spinningissä. Tänään taas kävelin kauempana olevaan kauppaan ja pesin pyykit. Huomenna yritän käydä kirjastossa ja tehdä verkkokurssin tehtävän loppuun. Joinain päivinä tuntuu, ettei yksinkertaisimmistakaan jutuista esim. roskien vienti, tiskaaminen tule mitään, mutta jonain päivinä taas olen jaksanut tehdä enemmän kuin olin ajatellutkaan.

Kuitenkaan ei ole ollut ainuttakaan päivää, jolloin ei jossain vaiheessa iskisi valtava väsymys ja ahdistus. Silloin tuntuu, että on aivan turha edes yrittää mitään ja olisi vain parempi luovuttaa. Jos elämä kerran on päättänyt jakaa minulle näin huonot kortit, miksi edes yritän vaihtaa niitä parempiin. Eikö minun kohtalo ole jo päätetty?Jokin toinen osa minusta kuitenkin protestoi vahvasti. Jos elämän olisi ollut tarkoitus ottaa minut hengiltä, olisi sillä ollut jo monta tilaisuutta. Niin ei ole kuitenkaan käynyt, joten ehkä minullakin on tässä maailmassa jokin tarkoitus.

Monesti olen leikkinyt ajatuksella, että mitä jos olisin joku aivan toinen ihminen. Jos en olisi alkanut leikkimään ruoan kanssa? Jos minulla olisi ollut ystäviä ja sukulaisia? Jos minulla ei olisi koulukiusattu? Jos minulla olisi ollut elämässä muutakin kuin opiskelu? Jos perheessä ei olisi ollut sairautta ja köyhyyttä? Jos olisin oppinut niin kuin muutkin? Jos en olisi joutunut viettämään pitkiä viikkoja kaksin persoonallisuushäiriöisen hirviön kanssa? Jos minulla olisi ollut isä, joka olisi välittänyt muistakin kuin vain itsestään? Vastausta en varmasti koskaan saa, mutta siltikin toivon, että sellainen olisi olemassa. Haluaisin nähdä, millaista elämäni olisi, jos minulla olisi ollut toiset lähtökohdat elämään.  

Jos vain olisi jokin keino kelata aikaa reilu 20 vuotta taaksepäin ja aloittaa kaikki alusta. Toistaiseksi sellaista keinoa ei ole kuitenkaan keksitty. Kun menneisyyttä ei voi muuttaa, on vain yritettävä mennä eteenpäin niillä korteilla, mitä kädestä löytyy. Minulla on kuitenkin tälläkin hetkellä montakin asiaa hyvin. Minulla on ystävä, jolle voin puhua ihan mistä tahansa. Vihdoinkin olen löytänyt jonkun, jonka kanssa psystyn olemaan täysin oma itseni, pelkäämättä, että minut hylätään. Minulla on ihana äiti, pikkusiskot, koira ja isäpuoli. En ehkä usein muista tätä seikkaa, mutta tällä hetkellä voin vain olla ylpeä perheestäni. He välittävät minusta. Minulla on opiskelupaikka yliopistossa. Tämä on pieni ihme, kun ottaa huomioon, että minun ei pitänyt koskaan selviytyä edes normaalista peruskoulusta. Minulla on oma yksiö. Opiskelupaikkakunnallani opiskelija-asuntotilanne on melko hyvä verrattuna moneen muuhun paikkakuntaan, mutta yksiöistä on täälläkin pula. Varsinkin näistä tilavammista ja lähellä yliopistoa sijaitsevista. Minulla on isovanhemmat, jotka tukevat opiskeluani. Ilman heitä olisin ollut jo monta kertaa pulassa. Minulla on lupa keskittyä vain parantumiseen. Sairaslomalla minun ei tarvitse huolehtia kandin kirjoittamisesta ja muista kursseista, mutta minulla on mahdollisuus tehdä verkkokurssseja oman jaksamiseni mukaan. Minulla on lääkäri, joka ymmärtää ja välittää. Hän saa aina taiottua minulle jostain ajan ja hoitaa koko ajan asiaani eteenpäin. Olen ikuisesti kiitollinen ystävälleni, joka suositteli kyseistä lääkäriä.

Se tuli vasta tänään. Lamaannuttava väsymys. Eilisen yhdeksän tunnin asioidenhoitamisreissun, laidasta laitaan lainehtineiden tunteiden ja valvotun yön jälkeen olisi kyllä ollut ihmekin, jos tänään ei olisi tuntunut missään. Eilinen kun meni ylipirteyden voimalla. Tänään minut valtasi myös epäilys. Entä jos minua ei kelpuutetakaan päiväosastolle? Entä jos hoitaja vain esitti olevansa kiinnostunut tilanteestani? Entä jos minua on taas huijattu? Hyvien uutisten jälkeen en vain voi olla epäilemättä. Kun on tottunut lapsena siihen, että ensin luvataan ties mitä ja sitten tehdään jotain aivan muuta, on äärimmäisen vaikea luottaa mihinkään tai kehenkään. Tulkitsen vieläkin pienenkin ystävällisyyden eleen helposti pyrkimykseksi huijata minua.

Viikonloput ovat aina vaikeimpia. Pitäisi toisaalta saada paljon tehtyä, toisaalta pitäisi nauttia vapaudesta. Viikonpäivillä ei tosin ole ollut minulle viime viikkoina juuri merkitystä, kun minulla on ollut oikeastaan vaan vapaapäiviä vapaapäivien perään. Silti kuitenkin tiedostamattakin ajattelen perjantaina, että nyt se on taas edessä ja minun pitäisi olla ahkerana.

Sain tänään vietyä roskat ja käytyä jumppaamassa ja hieman vilkaistua verkkokurssin tehtäviä, mutta muuten en ole saanut juuri mitään aikaiseksi. Mietin, että olisin pessyt pyykit, tiskannut ja imuroinut, mutta ei vain ole tullut aloitettua. Kesätyöhakemusten väsäämisen hylkäsin jo viime viikolla. Tämä viikko on ollut myös siitä hankala, etten ole nähnyt käytännössä ketään tenttiviikon takia. En ole kyllä itsekään jaksanut pitää kehenkään yhteyttä. Erään henkilön kanssa oli tarkoitus käydä alkuviikosta yhdessä jumppaamassa, mutta sekin sitten jäi. En jaksanut sopia ajankohtaa. Ensi viikolla pitäisi lähteä erään toisen kanssa teatteriin. Samalla pitäisi kertoa, etten olekaan hänen kanssa yhdellä ensi viikolla alkavalla kurssilla. Toisaalta en ole kyllä saanut vielä laitettua viestiä asiasta kurssin opettajallekaan. Hävettää, etten tänäkään vuonna saa kurssia tehtyä. Ensimmäisenä vuonna kävin kurssin toisen puoliskon, mutta kesätöiden takia toinen puolisko jäi käymättä, viime kevään olin vaihdossa ja nyt on tämä sairasloma. Olen siis jo nyt hieman erikoistapaus ja olen saanut selittää useammalle opettajalle, että olen kyllä jo käynyt kurssin toisen osion, kun he ovat ihmetelleet, miksei minua ole näkynyt luennoilla. Toisaalta en kyllä tiedä, että kannattako opettajalle mainita sairaslomasta, kun tiedän tapauksen, jossa tämä kyseinen opettaja on toitottanut erään opiskelijan sairaalareissusta koko kurssiporukan kuullen.

Sairaslomasta en ole perheeni lisäksi saanut kerrottua itse asiassa kuin kolmelle henkilölle. Yhdelle olen kertonut kaiken juuriaan myöten, kahdelle muulle vain, että olen sairaslomalla ja minulla ei nyt tällä hetkellä ole tarpeeksi voimia kirjoittaa kandia. Muut kandiryhmässä olettavat, että minulla on vain liikaa muita kursseja ja en ehdi niitten takia nyt tekemään kandia. Harmittaa vähän, etten kertonut toisellekin sairaslomani syytä, kun tunnen hänet muutakin kautta kuin opiskeluyhteyksistä, joten luulen, että hän oletti minun kertovan hänelle syyn. Sairaslomani tuli kuitenkin ilmi sellaisessa tilanteessa, etten voinut sanoa oikein mitään tai muuten saman tiedon olisi kuullut kolmekymmentä muutakin henkilöä. Häneen olisin kuitenkin luottanut, joten jos tilanne olisi ollut toinen, olisin varmaan kertonut masennusdiagnoosin ja ehkä jollain tavalla viitannut menneisyyteeneekin. Mietin samana iltana, että olisin soittanut hänelle ja kertonut totuuden, mutta jotenkin se sitten jäi. Kolmannelle henkilölle taas olen  ihan tietoisesti päättänyt olla kertomatta muuta kuin sen, että olen toistaiseksi sairaslomalla. Olen melko varma, että hänen kauttaan tiedot leviäisivät melko nopeasti. Olemme kuitenkin muuten olleet niin paljon tekemisissä, että näin yksinkertaisemmaksi vain kertoa olevani sairaslomalla, kun alkaa peittelemään asiaa. Jotain kautta se olisi kuitenkin hänelle selvinnyt. Enemmän pelkään kuitenkin hänen reaktiotaan, jos kertoisin sairasloman syyt. Ihmisenä hän on nimittäin sitä tyyppiä, joka sanoo yleensä juuri sen, mitä ajattelee, miettimättä yhtään, mitä suustaan päästää. Lisäksi hänellä on paha tapa arvostella toisten valintoja. Pohjimmiltaan en usko, että hän tekee tätä kuitenkaan tahallaan. Hän ei todennäköisesti vain tajua sanojensa vaikutusta. En halua kuitenkaan ottaa sitä riskiä, että hän onnistuu loukkaamaan minua millään tavalla tämän asian suhteen.

Odotan jo sitä, että pääsen päiväosastolla juttelemaan muiden kanssa. Vaikka kaikilla on todennäköisesti erilaiset tarinat takanaan, ovat kaikki kuitenkin tietyllä tapaa samassa tilanteessa. Vertaistuen merkitystä ei voi oikein millään korvata. Psykologit, psykiatrit ja muut asiantuntijat ovat tietysti olennainen osa hoitoa, mutta kaikkeen he eivät riitä. Harvoin he pystyvät täysin ymmärtämään, miltä potilaasta tuntuu. Osastolle meneminen kuitenkin pelottaa vähän, kun en eilen nähnyt muita potilaita ollenkaan. Aivan uuteen joukkoon sulautuminen ei välttämättä ole itsestään selvää. Yläasteella suurin ongelma kavereiden saamisessa olikin juuri se, että kaikki muut 26  luokkani oppilasta tunsivat toisensa ala-asteajoilta ja lähes kaikki olivat olleet koko ala-asteen samalla luokalla. Niinpä olinkin sitten aika yksikseni koko yläasteen. Ei minua varsinaisesti jätetty ulkopuolelle, mutta käytännössä porukat olivat kehittyneet jo niin tiiveiksi, ettei niinhin vain oikein päässyt  kunnolla mukaan. Toisaalta olin niin tolkuttoman ujo ja kiltti tyttökin, että minunlaiseni herätti lähinnä hämmennystä. Niistä ajoista olen kyllä muuttunut paljon, mutta uuteen ryhmään mennessä muutun vieläkin toisinaan siksi äärimmäisen hiljaiseksi yläastelaiseksi.